Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.



2. käsky: Älä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä (2.1.2018)

Se tehtävä, mikä muissa uskonnoissa kuuluu kuvalle, on kristinuskossa annettu nimelle. Jumalan nimi kuvaa ja kuvastaa häntä itseään ja hänen ominaisuuksiaan: Jahve, Herra Sebaot, Immanuel, Vapahtaja.

Kielitiede opettaa meille, että sanan merkitys muuttuu sen käytön mukana. Itse olin joutua identiteettikriisiin, kun etunimeni alkoi esiintyä lehdissä joskus 80-luvulla. Mailis tarkoittaa arabiaksi huonetta, mutta sitä käytetään myös Iranin eduskunnan nimenä. Pelkäsin, että nimeni kaiku vähitellen muuttuisi ihmisten korvissa; kuullessaan sen heidän mieleensä tulisi ehkä ensimmäiseksi Iran ja sen ajatollat!

Jumala tahtoi estää pyhän nimensä merkityksen muuttumisen. Juuri siksi hän teki sen ympärille aidan antamalla meille tämän käskyn. Sanojen "Jumala, Herra, Jeesus, Vapahtaja" oli määrä nostattaa ihmisten mieliin aina juuri se merkitys, jonka Raamattu niille antaa, ei jokin väärä mielikuva, epäjumala tai kirosana. Jumala tiesi, että ihmiskunta tulisi koko olemassaolonsa ajan tarvitsemaan hänen nimeään pelastuakseen. Seuraukset olisivat todella kohtalokkaat, jos sen merkitys vähitellen muuttuisi.

Monessa kristityssä maassa onkin Jumalan nimeä suojeltu lainsäädännöllä, niin myös Suomessa pitkälle 1900-luvulle asti. Muinaiset lain laatijat ottivat vakavasti sen uhkauksen, joka tähän käskyyn liittyy: "Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu."

Muistan hyvin sen ajan 70-luvulla, kun jumalanpilkka-keskustelu kävi Suomessa kuumana. "Jumala ei tarvitse nimensä puolustajaa", julistivat silloin monet kirkonmiehet. Ei tarvitsekaan – hänen nimensä kyllä pysyy pyhänä taivaassa iankaikkisesta iankaikkiseen, väänsimmepä me täällä maan päällä siitä millaista rivoa vitsiä tahansa. Mutta kysymys onkin siitä, tarvitsemmeko me lakia, joka suojelee Jumalan nimeä häpäisyltä meidän omassa keskuudessamme. Onko meillä varaa antaa sen merkityksen muuttua omissa korvissamme ja nousevan polven korvissa?

Harhaopin opettaminen on toisen käskyn rikkomisen ehkä vaarallisin muoto. Paavali varoittaa niistä, jotka tuovat seurakuntaan toista jeesusta, toista henkeä ja toista evankeliumia (Gal. 1:6-9). Kun kristillisen kirkon sisällä opetetaan väärää oppia, muuttuu samalla aina myös Jumala-kuva. Ihmiset ohjataan turvautumaan jumalaan, jota ei ole olemassakaan ja oppiin, joka ei heitä pelasta.

Herran nimen oikeata käyttöä on sen sijaan se, että opetamme Raamatun mukaista oppia ja taistelemme sen puolesta. Jumalan nimeä on puolustettava harhaoppeja vastaan, vaikka sitten kaikki suuttuisivat meihin. Yleistä mielipidettä ei saa myötäillä kirkon ulko- sen enempää kuin sisäpuolellakaan, kun on totuudesta kysymys.

Mitä teemme, kun homoseksuaalisen käyttäytymisen nimittäminen synniksi muuttuu lähitulevaisuudessa Suomen lain mukaan rangaistavaksi teoksi? Vastaus: kutsumme sitä silti synniksi, koska Raamattukin sen tekee – julkisesti ja seurauksista välittämättä.

Jumalan nimen oikaa käyttöä on se, "että me sitä kaikessa hädässä avuksi huudamme, rukoilemme, kiitämme ja ylistämme" (Luther). Miten moni ihminen evankeliumeissa huusikaan Jeesuksen nimeä avukseen – eikä yksikään heistä turhaan! Jokaisella huutajalla oli kannettavanaan suuri kärsimys, joka ajoi hänet Vapahtajan luo. Luther jatkaakin näin: "Siitä syystä (Jumala) lähettää meille paljon hätää, kärsimyksiä, ahdistuksia, vieläpä kuolemankin, ja antaa meidän lisäksi elää monenlaisissa pahoissa, syntisissä taipumuksissa, että hän siten pakottaisi ihmistä ja antaisi hänelle yllin kyllin aihetta juosta luokseen, huutaa ja rukoilla Jumalan pyhää nimeä."

Ystäväni, oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että kärsimyksesi ja jopa syntiset taipumuksesikin on annettu sinulle, että voisit opetella Jumalan nimen oikeaa käyttöä?

(Tämä kirjoitus on ilmestynyt Länsi-Suomen herännäislehdessä vuonna 2014)


Edelliset