Debora – Nainen taistelijana

DEBORA – NAINEN TAISTELIJANA

Osa kirjasta Nainen ja hänen miehensä

Mailis Janatuinen



Sodan johtaminen ei yleensä kuulunut Raamatussa naisten tehtäviin. Vihollista ja sutta vastaan taistelemista pidettiin paimenen eli tehtävään valitun miehen velvollisuutena. Joskus kuitenkin tapahtui, etteivät miehet uskaltaneet lähteä sotimaan Herran vihollisia vastaan. Siinä tilanteessa Jumala voi kutsua naisen rohkaisemaan heitä – ja jopa lähtemään etulinjaan heidän rinnalleen. Juuri näin kävi Tuomarien kirjan Deboralle, jonka elämää käymme nyt tutkimaan.

Synnin noidankehä

Joosua oli asettanut kansansa valinnan paikalle: ketä se oikein aikoo palvella, Herraa vaiko epäjumalia. Hänen aikalaisensa valitsivat Herran, mutta jo heti seuraava sukupolvi luisui pois oikeasta uskosta ja puhtaasta elämästä (Tuom. 2:7). Luopumus tapahtui uskomattoman nopeasti, vain muutaman lyhyen vuosikymmenen aikana. Tilanne jatkui sekavana läpi koko tuomarien aikakauden, pari- kolmesataa pitkää vuotta.

”Niin Israel teki sitä, mikä oli pahaa Herran silmissä ja palvoi baaleja” (Tuom. 2:11). Naapurikansojen harjoittama epäjumalan palvonta koitui Israelille ylivoimaiseksi houkutukseksi kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi että Baalin väitettiin olevan hedelmällisyyden jumala, ja toiseksi siksi, että sen palvojien moraali oli hyvin vapaamielistä. Niin, miksei baalejakin voisi palvoa Herran ohella, jos ne kerran antavat uskovaisilleen ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa, terveyttä ja vapaata viettien tyydyttämistä?

Herra sieti (tosin ”hampaita kiristellen”) epäjumalanpalvelusta muutaman vuosikymmenen kerrallaan, mutta sitten hänen kärsivällisyytensä loppui. Israelin kimppuun iski ”armon ruoska” eli vihollisen sotajoukko. Ahdingossaan kansa muisti lopulta oikean Jumalansa ja huusi häntä avukseen. Ja Herrallahan on sellaiset korvat, ettei hän mitenkään voi sulkea niitä lastensa huudoilta, vaan lähettää heille ennemmin tai myöhemmin avun ja auttajan.

Vähän ajan päästä synnin noidankehä pyörähti taas käyntiin: epäjumalanpalvelus, orjuus, avunhuuto, vapauttaja – yhä uudestaan. Tuomarien kirja kertoo kahdestatoista tuomarista, jotka kukin vuorollaan vapauttivat kansansa vihollisen ikeestä.

Jos me suomalaiset luulemme säästyvämme armon ruoskalta, erehdymme. Jumalan sanasta luopuminen ja baalien palvonta eivät voi meilläkään jäädä ilman vakavia seurauksia. Emme ole kansana ja kirkkona menossa helppoja, vaan vaikeita aikoja kohti.

Tuomarit ja hengellinen sääty

Ketä tuomarit sitten olivat ja mikä oli tarkkaan ottaen heidän tehtävänsä? Israelilla ei tuohon aikaan ollut vielä kuningasta. Koska riita-asioiden selvittämiseen tarvittiin joskus ylempääkin instanssia kuin oman kylän johtajaa, syntyi tuomarien ammattikunta. Kansa kävi kysymässä tämän viran haltijoilta neuvoa riita-asioissaan pitkienkin matkojen päästä. Asialle oli varmaan eduksi, jos tuomari oli luku- ja kirjoitustaitoinen, Mooseksen lakiin perehtynyt henkilö. Tuomarit olivat ennen kaikkea kansansa maallisia, ei hengellisiä johtajia. He eivät johtaneet jumalanpalvelusta, vaan yhteiskuntaa (oikeuslaitosta). Tuomareita oli yleensä yksi kerrallaan; Deboran aika oli ainoa poikkeus tässä suhteessa.

Samuelin kirjan luvuista 1-3 käy ilmi, että ilmestysmaja seisoi pappeineen ja uhrilaitoksineen omalla paikallaan Siilossa koko tuomarien aikakauden. Mutta pappeja, joiden olisi pitänyt opettaa kansalleen Jumalan lakia, uhrata uhreja ja järjestää vuotuisia juhlia, ei näy, ei kuulu. Tuomarien aikakauden suurin ongelma näyttääkin olleen se, että hengellinen sääty laiminlöi anteeksiantamattomalla tavalla opetustehtäväänsä. Siitä seurasi tietenkin syntinen elämä, joka näkyi erityisesti seksuaalietiikan alueella moniavioisuutena, uskottomuutena, raiskauksina, homosuhteina ja muina perversioina. Siinä suhteessa Tuomarien kirjan kuvaama luopumus on suorastaan vertaansa vailla Raamatussa. Sillä on monia yhtymäkohtia lopun ajan = oman aikamme kanssa.

Tuomarien kirjan mottona voidaan pitää lausetta, joka toistuu sen lehdillä monta kertaa: Siihen aikaan ei ollut kuningasta Israelissa; jokainen teki sitä, mikä hänen omasta mielestään oli oikein (21:25*, ks. myös: 17:6, 18:1, 19:1). Tämähän on suorastaan yksi meidän aikamme filosofian, postmodernismin, uskonkappaleista: jokainen saa itse päättää omasta moraalistaan ja kirjoittaa omat kymmenet käskynsä. Kukaan ei saa tulla sanelemaan toisille mitään yleispätevää totuutta tai etiikkaa. Jumalan sanakin on vapautettava kaikkia ihmisiä koskevan eettisen normin painolastista.

Lappidotin vaimo

Debora oli järjestyksessä neljäs tuomareista. Kertomus hänestä alkaa näin: ”Israelissa oli siihen aikaan tuomarina naisprofeetta Debora, Lappidotin vaimo” (Tuom. 4:4). (Debora tarkoittaa mehiläistä, Lappidot soihtua.) Huomatkaa, ettei Deboraa nimitetä Lappidotin leskeksi, vaan tämän vaimoksi.

Deboran työhuoneen virkaa toimitti Raman ja Betelin välillä kasvava palmu, joka tunnettiinkin tuohon aikaan hänen nimikkopuunaan. Israelilaiset tulivat sen alle pyytämään ratkaisua riita-asioihinsa (4:5). Deboralla oli kaikesta päätellen ollut mahdollisuus opiskella Mooseksen lakia, ja maalaisjärkeäkin hänellä riitti omiksi tarpeiksi. Sen lisäksi Debora oli vielä kirjallisesti lahjakas; sen osoittaa hänen kirjoittamansa voittolaulu.

Nainen saattaa siis Raamatussa toimia jopa maallisena johtajana. Mutta Debora oli myös profeetta, joka julisti Herralta saamiaan sanomia kansalleen. Samuelin ohella hän olikin ainoa tuomari, jolla oli samalla myös profeetan kutsumus (1. Sam. 3:20).

Debora oli aivan ilmeisesti voimakas persoona. Nainen voi kuitenkin olla vahva kahdella tavalla. On niitä naisia, jotka lähtevät kilpasille miesten kanssa ja tahtovat päihittää heidät. Heidän unelmansa on päästä mieheksi miehen paikalle. Mutta on myös sellaisia vahvoja naisia, jotka tahtovat olla naisia, ei miehiä. He käyttävät tehtävässään niitä äidin ominaisuuksia, jotka Jumala on heihin luomisessa asettanut. He tahtovat olla naisia miehen rinnalla.

Vanhan testamentin aikaan miehen piti ”allekirjoittaa” vaimonsa tärkeät päätökset, ennen kuin ne olivat päteviä (4. Moos. 30:9). Deborankin oli siis täytynyt saada mieheltään lupa tuomarin virassa toimimiseen. Emme tiedä, mistä syystä Lappidotia itseään ei ollut kutsuttu tähän virkaan. Joskus vaimon korkeampi sivistystaso tai parempi yhteiskunnallinen asema aiheuttavat ristiriitoja avioliitossa. Näin käy erityisesti silloin, kun miehellä on huono omanarvontunto, ja nainen on ryhtynyt kilpasille hänen kanssaan.

Usein oikealla tavalla vahvan naisen taustalta löytyykin vahva mies, joka kunnioittaa häntä ja rohkaisee häntä hänen tehtävässään. Uskoisin, että juuri näin olivat asiat Lappidotin perheessä.

Ulkopoliittinen tilanne

Ulkopoliittinen tilanne Deboran aikaan oli todella vaikea. Ensimmäistä kertaa tapahtui, että kertaalleen voitettu kanaanilaiskansa ryhtyi valloittamaan Israelilta alueitaan takaisin:

Ehudin kuoltua israelilaiset rikkoivat jälleen Herraa vastaan. Siksi Herra antoi heidän joutua Kanaanin kuninkaan Jabinin valtaan. Jabin hallitsi Hasorissa, ja hänellä oli sotapäällikkönään Haroset-Gojimissa asuva Sisera. Jabinilla oli 900 raudoitettua sotavaunua. 20 vuotta hän sorti julmasti israelilaisia, ja he huusivat avukseen Herraa (4:1-3).

Hasor sijaitsi Sebulonin ja Naftalin heimojen alueella, entisen Hule-järven läheisyydessä, ja vieläkin tuo rauniokumpu kohoaa komeana keskellä Pohjois-Israelin viljelysmaita. Joosua oli aikoinaan voittanut Jabin I:n ja hajottanut hänen kaupunkinsa maan tasalle. Deboran aikaan Hasoria hallitsi Jabin II.

Kanaanilainen kaupunkivaltio siis päässyt Joosuan valloituksen jälkeen jaloilleen ja ryhtynyt jopa sortamaan Israelin pohjoisia heimoja. Kaksikymmentä vuotta miehitystä, ryöstöjä ja raiskauksia on pitkä aika. Tilanne oli sama kuin Suomessa Ison vihan aikaan 1700-luvulla. Silloinhan venäläiset miehittivät maata kahden vuosikymmenen ajan. Rikkaat pakenivat ulkomaille, ja köyhät piileksivät piilopirteissään keskellä synkkiä metsiä.

Samgarin, Anatin pojan aikaan, Jaelin päivinä karavaanit lakkasivat kulkemasta ja matkamiehet vaelsivat syrjäpolkuja. Suojattoman maan asukkaita ei näkynyt missään, kyliä ei ollut enää Israelissa (5:6-7).

Ryöstöjä ja raiskauksia tapahtui päivittäin. Ruuasta oli puute, koska kaupankäynti ja maanviljely kävivät mahdottomiksi ahnaiden miehitysjoukkojen ikeen alla. Ihmiset jättivät suojattomat asuinsijansa maaseudulla ja pakenivat joko vuoriston perukoille tai muureilla varustettuihin kaupunkeihin. Sebulonin ja Naftalin itsenäisyys oli vakavasti uhattuna.

Mutta kuka sitten oli tuo Samgar, jonka nimen Tuom. 5:6 mainitsee? Itse asiassa hänkin oli tuomari, mutta toimi eri paikassa kuin Debora. Samgar oli pelastanut eteläiset heimot filistealaisten käsistä pelkän rautaisen häränpistimen avulla (3:31). Näyttää kuitenkin siltä, kuin hän olisi jättänyt pohjoiset veljensä täysin kanaanilaisten armoille. ”Israel oli johtoa vailla, peräti vailla, kunnes sinä, Debora, nousit, sinä Israelin äiti”(5:7*).

Deborakaan ei asunut pohjoisessa, vaan maan keskivaiheilla, Efraimin vuoristossa, jonne monet Tuomarien kirjan traagiset tapahtumat sijoittuvat. Hän ei siis henkilökohtaisesti ollut joutunut kärsimään Jabinin vainoa. Mutta koska Debora oli Israelin äiti, niin hän tunsi ikään kuin omissa nahoissaan sebulonilaisten ja naftalilaisten hädän. Eihän yksikään oikea äiti pysty katselemaan kädet ristissä, miten hänen lapsiaan ryöstetään, sorretaan ja raiskataan.

Atomiase

Pohjoisen viholliskuninkaalla Jabinilla oli oikeana kätenään sotapäällikkö nimeltä Sisera. Kenraali asui lähellä nykyistä Haifaa, jonne hän oli koonnut mahtavan armeijan. Sen ylpeys olivat yhdeksät sadat raudoitetut sotavaunut. Sellaiset vaunut olivat tuohon aikaan uusinta uutta sodankäynnin alalla. Raudoitus tarkoitti sitä, että vaunujen heikoin osa, akselit, valettiin raudasta, eivätkä ne siis katkenneet missään tilanteessa.

Rautakausi teki tässä vaiheessa vasta tuloaan Lähi-itään. Se alkoi Vähässä Aasiassa toisen esikristillisen vuosituhannen puolivälissä ja Palestiinassa jonkin aikaa sen jälkeen. Israel eli yhä pronssikautta. Koko maasta ei tässä vaiheessa löytynyt yhtään rautaista kilpeä tai keihästä (5:8b).

Siseralla oli sotavaunujensa edessä tietysti hevosiakin, jotka hän oli hankkinut Egyptistä kalliilla rahalla. Köyhällä Israelilla niitä ei ollut. Hevoset liikkuvat taistelussa monta kertaa nopeammin kuin jalkaväki. Voisimme ehkä verrata Siseran armeijan aseistusta nykyisiin ydinohjuksiin. Jolla niitä on, se on ylivoimainen taistellessaan tavanomaisin asein varustettua armeijaa vastaan.

Jumala lähettää Sanansa

Mitä nainen voi tehdä tilanteessa, jossa Herran kansa on perikadon partaalla eivätkä miehet nosta sormeaankaan asian korjaamiseksi? Pitääkö hänen ottaa ohjakset omiin käsiinsä? Debora ei tehnyt niin; ensimmäisen askelen otti Herra itse.

Jumala nimittäin lähetti naisprofeetalle sanoman: on ryhdyttävä keräämään kokoon sotajoukkoa. Käsky tuli Deboran kautta, mutta se ei tarkoittanut, että hänen itsensä olisi pitänyt ryhtyä sotapäälliköksi. Siihen tehtävään piti kutsua Barak-niminen naftalilainen mies, joka oli kotoisin miehitetyltä alueelta ja omissa nahoissaan kokenut kanaanilaisten katkeran vainon.

Debora kutsui luokseen Barakin, Abinoamin pojan, joka oli kotoisin Naftalin Kedesistä, ja sanoi hänelle: ”Herra, Israelin Jumala, antaa sinulle tämän käskyn: Kokoa naftalilaisista ja sebulonilaisista 10000 miehen sotajoukko ja lähde Taborin vuorelle. Minä johdatan Jabinin sotapäällikön Siseran sotavaunuineen ja joukkoineen Kisonin purolle ja annan sinun voittaa hänet” (4:6-7).

Barak sai siis Herralta käskyn lähteä sotaan ilman hevosia ja rauta-aseita voittamatonta Kanaanin armeijaa vastaan. Mutta Herra antoi myös lupauksen, että Israel voittaisi sodan. Kysymys oli nyt vain siitä, uskoisiko Barak Herran sanan vai pysyisikö hän paikoillaan pelkuruuden ja epäuskon vallassa.

Juuri tässä tilanteessa oli naisprofeetan panos ratkaiseva. Deboran tärkein tehtävä oli näet rohkaista Barakia luottamaan Jumalan sanaan. Kun Herra kerran oli luvannut antaa voiton, niin hän myös toteuttaisi sanansa, sotavaunut tai ei sotavaunuja.

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.
Jumalani, sinun apuusi minä luotan.
Enhän luota turhaan?

Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.

Deboran usko tarttui Barakiin, ja niinpä tämä suostui lähtemään sotaan – tosin vain sillä ehdolla, että naisprofeetta seuraisi hänen mukanaan. Pyyntö oli ennen kuulumaton Israelin historiassa. Se osoittaa, miten uskomattoman tärkeä naisen kannustus voi miehelle olla - eikä vähiten Jumalan sotien sotijalle! Nainen saattaa siis olla miehelle sopiva apu muuallakin kuin avioliitossa – joskus jopa ”sotatantereella”.

Barak vastasi Deboralle: ”Minä lähden, jos sinä lähdet kanssani. Mutta ellet lähde, en minäkään lähde. ” Silloin Debora sanoi: ”Hyvä on, minä lähden kanssasi, mutta sinä et tästä retkestä saa kunniaa. Herra antaa Siseran naisen käsiin. ” Debora lähti sitten Barakin kanssa Kedesiin (4:8-9).

Barak ei pelännyt kasvojen menetystä - sitä että kaverit virnistelisivät hänelle selän takana: ”On siinä meillä mies, joka ei uskalla lähteä sotaan ilman että nainen pitelee häntä kädestä!” Debora suostui ehdotukseen vastahakoisesti pitäen sitä vain hätäratkaisuna. Mutta jollei hän lähtisi, ei lähtisi Barakkaan! Ei siis auttanut muu kuin mennä pyytämään aviomieheltä lupaa rintamalle lähtöön. Varmaan puolisot hyvästelivät toisensa pala kurkussa tietäen, etteivät kaikki soturit suinkaan palaa taistelusta hengissä kotiin. Mutta Debora lähti, koska oli Israelin äiti eikä muuta voinut.

Nainen rohkaisee sotajoukkoa

Debora ja Barak kutsuivat Sebulonin ja Naftalin heimot koolle jälkimmäisen kotikaupunkiin Kedesiin. Kutsunnoissa miehiin teki vaikutuksen tuo nainen, joka oli valmis kärsimään ja jopa kuolemaankin kansansa tähden. Puolet Israelin kahdestatoista heimosta läksi liikkeelle, toinen puoli pysyi kotonaan. Lopulta 10000 miehen armeija saatiin kuin saatiinkin kokoon.

Barak koetti toimia nopeasti, ennen kuin kuningas Jabin ja hänen sotapäällikkönsä pääsisivät liikekannallepanosta selville. Armeija koottiin metsäiselle Taborin vuorelle parin- kolmenkymmenen kilometrin päähän Herran osoittamasta taistelutantereesta. Vuori kohoaa kuin sokeritoppa 400 metriä ympäristöään korkeammalle, sotavaunujen ulottumattomiin. Sen rinteille voi suurikin joukko piiloutua näkymättömiin puiden sekaan.

Debora kulki miesten keskellä vahvistaen heidän uskoaan. Ei ollut mikään vähäinen asia, että hän saattoi toistaa sotaan lähteville joukoille Herralta saamaansa sanomaa. Miehet näkivät, että naisprofeetta uskoi ihan vakavissaan voiton lupaukseen, ja se rohkaisi heitäkin luottamaan siihen – vihollisen raudoitetuista sotavaunuista huolimatta.

Me elämme nyt lopun aikaa, jolloin maailma on pahan vallassa. Sisareni, uskotko sinä tässä tilanteessa Deboran tavoin: et todennäköisyyksiin, vaan Jumalan mahdollisuuksiin? Uskotko, että olet voittajan puolella, vaikka yleinen – ja jopa kirkollinenkin - mielipide pitäisi vakaumustasi pilkkanaan? Tartutko Raamatun lupauksiin sotiessasi syntiä, maailmaa ja harhaoppeja vastaan? Seisotko miehesi ja paimenesi rinnalla tässä taistelussa? Sinun tukesi voi olla heille ratkaisevan tärkeä asia.

Tähtien sota

Kun armeija lopulta oli koottu ja jollakin tavalla harjoitettukin, sai Barak Deboran suun kautta uuden sanoman Herralta: ”Lähde liikkeelle! Nyt on se päivä, jona Herra antaa Siseran sinun käsiisi. Tiedäthän, että Herra itse kulkee sinun edelläsi!” (4:14). Sanoma sisälsi tälläkin kertaa paitsi lähtökäskyn myös lupauksen: että näet Herra kulkisi sotajoukkonsa edellä taisteluun ja että sota voitettaisiin.

Barak tarvitsi toden teolla Herran rohkaisua ennen epäsuhtaista taistelua. Hänellä oli kyllä runsaasti miehiä armeijassaan, mutta mitä ne merkitsivät Siseran ”atomiaseen” rinnalla? Barakin rohkeus oli kuitenkin kasvanut Herran teillä, niin että hän uskalsi lähteä matkaan. Ja myös Debora läksi taistelutantereelle hänen kanssaan (4:10b).

Barak (jonka nimi tarkoittaa muuten salamaa) kiitää armeijoineen Jisreelin tasangon yli Kisonin purolle. Karmelin solasta kuuluu jo raudoitettujen sotavaunujen korvia huumaava jylinä. Ja sitten Sisera iskee Israelin sotajoukon kimppuun...

Silloin se tapahtuu: Herra itse puuttuu taistelun kulkuun. Tulee ukkosmyrsky, valtavat vesimassat syöksyvät alas Karmelin kuivia rinteitä ja nostavat Kisonin puron pintaa muuttaen hedelmällisen tasangon kuohuvaksi mutavelliksi. Siinä tilanteessa on hevosista ja sotavaunuista pelkkää harmia, semminkin kun niiden akselit ovat painavaa rautaa. Vaunut juuttuvat kiinni saveen, hevoset korskuvat, hyppivät takajaloillaan paniikin vallassa ja sotkeutuvat toistensa ohjaksiin.

Taivaan tähdetkin taistelivat mukana, radoiltaan ne sotivat Siseraa vastaan. Kisonin puro huuhtoi vihollisen mennessään, Kisonin puro, ikiaikainen (5:20-21).

On kysymyksessä varsinainen tähtien sota. Kaaoksen keskellä ovat kevyesti aseistetut israelilaiset ehdottomassa etulyöntiasemassa. Kanaanilaisia kuolee kuin kärpäsiä, ja henkiin jääneet joutuvat vangiksi. Vihollisen sotajoukko tuhoutuu yhdessä päivässä. Kenraali Sisera jättää sotilaansa ja pakenee paikalta. Hän tuntee seudun hyvin; onhan hänen kotinsa vain 20 kilometrin päässä taistelutantereelta.

Harmageddon

Kisonin puro virtaa lähellä Megiddon kaupunkia, joka oli ollut sotanäyttämönä jo ennen Deboran aikaa. Joosua oli näet voittanut siellä yhden taisteluistaan (Joos. 12:21). Muutama sata vuotta Deboran jälkeen kuningas Josia kuolisi Megiddossa sotiessaan egyptiläisiä vastaan (v. 609 eKr.). Mainittakoon vielä, että Napoleon löi turkkilaiset Kisonin purolla v. 1799 ja samalla tavalla kuin Barakkin: joen tulviessa yli äyräittensä.

Vielä Ilmestyskirjassakin esiintyy tuo salaperäinen paikannimi Harmageddon, suomeksi ”Megiddon kukkula” (Ilm. 16:16). Siellä käydään nimittäin viimeinen taistelu ennen Herran päivää eli Jeesuksen paluuta. Deboran ja Barakin sota onkin itse asiassa tuon ratkaisevan taistelun ennakkokuva ja osoittaa, miten Herra itse sotii kansansa puolesta ja voittaa suvereenisti kaikki vihollisensa. Myös Harmageddonin taistelu loppuu ennen kuin on alkanutkaan Jeesuksen ratsastaessa paikalle valkoisen hevosen selässä (Ilm. 19:11-21). Palaamme tähän aiheeseen vielä luvun lopussa.

Nainen, joka sai kunnian

Raudoitetut sotavaununsa, hevosensa ja miehensä menettänyt Sisera pakenee henkensä edestä. Hän tuntee seudun hyvin, koska on läheisestä Haroset-Gojimista kotoisin. Ehkä seudulla asuva keniläinen paimentolaisperhekin on kenraalille ennestään tuttu; onhan se solminut liiton hänen herransa Jabin II:n kanssa (4:11 ja17). Pääosa keniläisten heimoa asui tuohon aikaan etelässä sulassa sovussa israelilaisten keskellä. Emme tiedä, miksi Heberin perhe oli muuttanut pohjoiseen ja liittoutunut kanaanilaisten, Israelin vihollisten, kanssa.

Ja nyt raahautuu tappion kärsinyt sotapäällikkö viimeisillä voimillaan Heberin leiriin. Jael-vaimo toivottaa hänet sydämellisesti tervetulleeksi: ”Käy sisään, herrani! Tule tänne. Sinun ei tarvitse pelätä!” (4:18). Miehet ovat paimenessa, ja naisten telttaan ei yleensä päästetä muita kuin oma aviomies, poika tai isä. Siitä huolimatta Jael avaa Siseralle ovensa ja antaa hänelle piimää juotavaksi. Mies on lopen uupunut ja nukahtaa heti syvään uneen.

Nyt on Jaelin hetki koittanut. Hän asettaa teltan vaarnan nukkuvan sotapäällikön ohimolle ja lyö sitä voimiensa takaa moukarilla. Vaatii kyllä melkoista sisua naisihmiseltä lyödä tuolla tavalla kuoliaaksi elävä ihminen. Toista iskua ei kuitenkaan tarvita. Siseran pää on vaarnan lävistämänä teltan maalattiassa kiinni.

Mikä sai Jaelin tappamaan vieraansa ja rikkomaan karkeasti vieraanvaraisuuden lakeja ja liittolaisuuden valaa vastaan? Voimme vain arvailla teon motiiveja. Ehkä paimentolaisnainen oli sydämessään Israelin puolella ja kanaanilaisia vastaan. Ehkä hän yksinkertaisesti uskoi kuten portto Rahab Jerikossa: Herra tulee voittamaan kaikki vihollisensa ja hän, Jael, tahtoo olla voittajan puolella. Oli miten oli, Jaelia nimitetään Deboran voittolaulussa ”naisista siunatuimmaksi” (5:24). Ehkä sillä viitataan hänen uskoonsa. Saman nimityksen saa myöhemmin Jeesuksen äiti, Maria (Luuk. 1:42).

Tuohon aikaan naisen käden kautta kuolemista pidettiin äärimmäisen häpeällisenä loppuna sotilaalle. Kävi juuri niin kuin Debora oli ennustanutkin: kunnian koko sotaretkestä korjasi nainen. Ehkä Barak oli jo ehtinyt kuvitella, että se nainen olisi Debora, ja mahdollisesti tämä itsekin oli luullut niin. Mutta kun Barak saapui keniläisten leiriin, hän voi enää vain todeta viholliskenraalin kuolleen.

He voimistuivat heikkoudesta

Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja toista tuhatta vuotta myöhemmin luetteli Israelin uskonsankareita, hän – yllätys yllätys – laskikin Barakin noihin sankareihin kuuluvaksi. Ei Jaelia eikä Deboraa, vaan Barakin. Miksi näin?

Sillä minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Barakista, Simsonista, Jeftasta… jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia… pääsivät miekanteriä pakoon, voimistuivat heikkoudesta, tulivat väkeviksi sodassa, ajoivat pakoon muukalaisten sotajoukot (Hebr. 11:32-34*).

Mikä sitten teki vähemmän rohkeasta Barakista uskonsankarin? Ehkä juuri se, että hän oli tarpeeksi nöyrä turvautuakseen naisen apuun. Barak ei pitänyt arvolleen sopimattomana pyytää Deboraa rohkaisijakseen. Hän ei pelännyt sitä, mitä mieskaverit hänestä selän takana sanoisivat. Niinpä hänen ”heikkoutensa muuttui hänen voimakseen”, kuten eräs englanninkielinen käännös asian ilmaisee.

Tuomarien kirjassa kerrotaan yhä uudestaan, miten johtajan heikkoudesta tulee hänen armolahjansa. Ehud kykeni vasenkätisyytensä ansioista surmaamaan Moabin kuninkaan. Simson oli naisiin menevä, mutta juuri tämän helmasyntinsä tähden hän tuli aiheuttaneeksi filistealaisille suuren tappion. Barak oli heikko, mutta voimistui saatuaan rinnalleen rohkean naisen. Ystäväni, aivan samalla tavalla voi sinunkin heikkoutesi muuttua voimaksesi ja armolahjaksesi.

Deboran voittolaulu

Deboran voittolaulun toisena sepittäjänä mainitaan Barak, aivan kuten Mirjamin ylistysvirren tekijäksi mainittiin myös Mooses. Verbien feminiinimuodosta käy kuitenkin ilmi, että varsinainen runoilija oli tässä tapauksessa nainen eikä mies.

Voittolaulu on kirjoitettu vanhahtavalla heprean kielellä runomuotoon. Tuomarien kirjan kokosivat ehkä Samuelin oppilaat, ja Deboran laulu ilmeisesti kopioitiin sellaisenaan jostain vanhemmasta dokumentista. Esimerkkinä noista myöhemmin kadonneista historiikeista mainittakoon ”Herran sotien kirja” (4. Moos. 21:14) ja ”Oikeamielisen kirja” (Joos. 10:13).

Israel oli taisteluun vihkiytynyt, /intoa täynnä kansa lähti sotaan.
Ylistäkää Herraa! /Kuulkaa minua, kuninkaat,
kuunnelkaa, ruhtinaat! /Minä tahdon laulaa Herralle,
Minun soittoni ylistää Israelin Jumalaa.

Herra, kun sinä lähdet Seiristä, /kun saavut Edomin maasta,
silloin vapisee maa, /silloin lankeaa taivaasta sade, pilvet syöksevät vettä (5:2-4).

Huomaamme, että Debora antaa voitosta kunnian sille, jolle kunnia kuuluu eli Israelin Jumalalle. Barak ei saanut aikaan sadetta. Herra lähti liikkeelle sotajoukkonsa mukana, ja se, eikä mikään muu, oli voiton syy.

Nouse, Debora, nouse, /nouse ja laula laulu!
Ylös, Barak, ota saaliiksesi vankeja, /sinä Abinoamin poika (5:12).

Myöhemmin Paavali lainaa vapaasti edellä olevia säkeitä soveltaen niitä Kristukseen:

Kirjoituksissa sanotaankin: ”Hän nousi korkeuteen vangit voittosaaliinaan, hän antoi lahjoja ihmisille” (Ef. 4:8).

Jeesus asui melkein koko ikänsä Sebulonin ja Naftalin alueella. Sinne koitti suuri valo ja suuri ilo hänen syntyessään (Jes. 8:23-9:2). Miten tärkeää olikaan, että juuri tuo seutu pysyi Israelin omistuksessa hänen tuloonsa asti! Kun Jeesus sitten nousi kuolleista, hän oli kuin suuri sotapäällikkö, joka oli saanut sotavankeja saaliikseen. Heidät hän antoi lahjaksi seurakunnalleen noustessaan taivaaseen. Paavali kuvaa näitä ”lahjavankeja” Efesolaiskirjeessä seuraavalla tavalla:

Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön (Ef. 4:11-12).

Paavali nimitti siis palveluvirkoja Herran lahjoiksi seurakunnalleen. Profeetat, evankelistat ja paimenet olivat Jeesuksen ”sotavankeja”, valmiina palvelemaan häntä, seurakuntaa ja lähimmäistään missä maapallon kolkassa tahansa. Myös Debora oli profeetan ja rohkaisijan virassaan Jumalan lahja kansalleen.

Vielä kolmaskin nainen

Oikeastaan Tuomarien kirjan neljäs ja viides luku kertovat meille kolmesta vahvasta naisesta, jotka kuuluvat kolmeen eri kansakuntaan. Deboran voittolaulu päättyy näet kuvaukseen viholliskenraali Siseran äidistä, joka odottaa ahdistuneena poikaansa sodasta kotiin. Äidillä on ilkeä ennakkoaavistus: Siseralle on tapahtunut jokin onnettomuus. Kuvaus ei voi olla kuin naisen kynästä lähtöisin – ja nimenomaan sellaisen naisen, joka on omissa nahoissaan kokenut hätää lastensa tähden.

Ikkunasta katselee Siseran äiti,
hätäilee säleikön ääressä:
”Missä viipyvät Siseran sotavaunut?
Miksei vielä kuulu kavioiden kapse?” (5:28)

Miten moni äiti onkaan maailmanhistorian kuluessa odottanut ikkunan pielessä, tuska sydämessä, lastaan kotiin! Ja Siseran äidillä kun ei ole turvanaan edes uskoa oikeaan Jumalaan. Naisena Debora ymmärtää kyllä vihollisäidin hädän, vaikka ei voikaan olla iloitsematta kansansa voitosta ja miehityksen päättymisestä. Surusanoman saapumista Siseran kotiin Debora ei enää kuvaa.

Jumalan kiitos - uudessa liitossa naiselle ei anneta käteen miekkaa eikä vaarnaa, vaan Raamattu. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen ei Herran kansan tarvitse sotia muilla aseilla kuin Sanan kaksiteräisellä miekalla.

Herran vihollisten tuho

Deboran voittolaulu päättyy näin:

Niin tuhoutuvat kaikki sinun vihollisesi, Herra,
mutta ne, jotka Herraa rakastavat,
ovat voitokkaat kuin nouseva aurinko (5:31).

Debora vertaa Jumalan lapsia aurinkoon. Sen nousussa on jotain vastustamatonta. Aurinkoa ei voi pysäyttää kukaan, sen valoa ei voi estää mikään. Jeesus lainaa Deboran kielikuvaa päättäessään vertauksensa vehnästä ja rikkaviljasta: ”Mutta Jumalan omat loistavat silloin Isänsä valtakunnassa niin kuin aurinko” (Matt. 13:43; vrt. myös Dan. 12:3.) Jumalan omat ovat usein historian saatossa olleet sorrettuja, häväistyjä, kuin eläisivät miehitetyssä maassa tai rikkaviljan seassa. Mutta tulee päivä – tulee valtakunta – jossa he loistavat kirkkaina kuin nouseva aurinko.

Kerrottuaan tämän vertauksen Jeesus joutui itsekin ”Harmageddonin taisteluun”. Hänestä tuli Jumalan vihollinen – meidän syntiemme tähden. Omissa nahoissaan hänen oli kestettävä Siseran kohtalo, kun hänet lävistettiin ristinpuulle. Jeesuksen taistelussa on erikoista juuri se, että hän ei lyönyt ketään, vaan suostui itse lyötäväksi. Näytti siltä kuin Jeesus olisi hävinnyt taistelunsa, mutta itse asiassa hän voitti sen. Kärsimällä, kuolemalla ja heräämällä kuolleista hän löi lopullisesti maahan kaikki Jumalan viholliset. Voitto ja valta kuuluvat hänelle nyt, aina ja iankaikkisesti, vaikka tämä totuus onkin toistaiseksi vielä uskottava näkemättä.

Kaukana ei kuitenkaan ole enää se päivä, jolloin tämän maan päällä soditaan tuo viimeinen Harmageddonin taistelu. Valkoisen hevosen selässä ratsastaa silloin sotatantereelle Jeesus, rauhan ruhtinas (Ilm. 16:16; 19:11-21). Silloin on viimeinen veripisara, viimeinen kyynel pudonnut tämän kärsivän maan multiin.

Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruuaksi (Jes. 9:4).

Tulkoon se päivä jo pian! Tule, Herra Jeesus, jo pian!