Alkuseurakunnan naisia

NAISIA ALKUKIRKOSSA

Osa kirjasta Nainen ja hänen miehensä

Mailis Janatuinen



Helluntai

Naiset, jotka seurasivat Jeesusta, osoittautuivat tiukan paikan tullen opetuslapsia uskollisemmiksi. He seisoivat ristin juurella, he katselivat vierestä Vapahtajan hautaamista, ja he kiiruhtivat voitelemaan hänen ruumistaan viikon ensimmäisen päivän aamuna. Siksi Jeesus kutsuikin naiset ylösnousemuksensa ensimmäisiksi todistajiksi.

Tämä kaikki teki miehet nöyriksi ja vaikutti naisten asemaan alkuseurakunnassa. Alusta alkaen oli selvää, että heikomman sukupuolen edustajat hyväksyttäisiin tasavertaisina jäseninä opetuslapsijoukkoon mukaan. Kun Jeesus nousi taivaaseen, kokoontui vuorelle ”500 veljeä”, joiden joukossa varmasti oli naisiakin (1. Kor. 15:6). Lähetyskäsky oli suunnattu molemmille sukupuolille:

”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni; kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti” (Matt. 28:18-20).

Helatorstain jälkeen uskovaisten joukko odotti Jerusalemissa Pyhän Hengen vuodattamista. Siitä tilanteesta kertoo Luukas näin:

He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä joukkoonsa kuuluvien naisten sekä Jeesuksen äidin Marian ja Jeesuksen veljien kanssa (Apt. 1:14).

Helluntaina Pyhä Henki tuli taivaasta ja laskeutui odottajien päälle. Myös naiset puhuivat uusilla kielillä. Mistä me sen tiedämme? Siitä Vanhan testamentin profetiasta, jota Pietari helluntaisaarnassaan lainasi:

Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat (…) Palvelijoihini ja palvelijattariini minä vuodatan Henkeni niinä päivinä, ja he profetoivat (Apt. 2:17-18).

Pietari antoi ymmärtää, että Joelin profetia oli nyt toteutunut. Vanhassa liitossahan Pyhää Henkeä ei annettu kaikille seurakunnan jäsenille, vaan vain erityisen voitelun saaneille profeetoille, papeille tai kuninkaille. Mutta Joel oli ennustanut, että tilanne muuttuisi aikojen lopulla, ja kaikki uskovat, myös ”tyttäret” ja ”palvelijattaret”, saisivat Pyhän Hengen lahjan. Sukupuolella, iällä ja yhteiskunnallisella asemalla ei olisi tässä asiassa mitään merkitystä.

Helluntain kieli-ihme erosi ratkaisevalla tavalla meidän aikamme kielillä puhumisesta. Apostolithan pitivät tuona päivänä julkisia saarnoja oikeilla kielillä, joita eivät itse asiassa osanneet. Tämä oli ennakkokuva siitä, mitä lähetyshistoriassa tulisi tapahtumaan seuraavan kahden vuosituhannen aikana: evankeliumi leviäisi maasta maahan. Lähetyssaarnaajat julistaisivat evankeliumia yhä uusilla kielillä, jotka he tosin joutuisivat opettelemaan kielikoulussa. Myös naisista tulisi lähetyssaarnaajia miesten rinnalle.

Vaino

Helluntaista alkoikin sitten kirkon nopea kasvu. Ja Herraan uskovien määrä kasvoi yhä, niin miesten kuin naistenkin (Apt. 5:14). Luukas mainitsee tässä yhteydessä erikseen myös naiset. Asia saattaa tuntua meistä kolmannen vuosituhannen kristityistä itsestään selvältä, mutta sitä se ei suinkaan ollut ajanlaskumme alussa. Jumalan kansan jäseniksi otettiin vanhan liiton aikana varsinaisesti vain poikalapsia, kun heidät ympärileikattiin kahdeksan päivän ikäisinä. Synagogan perustamiseen tarvittiin samaten kymmenen miestä; naisia ei laskettu.

Ensimmäinen opetuslapsijoukko seurasi kuitenkin tässä suhteessa Jeesuksen jalanjälkiä, ei juutalaisia perinteitään. Alkuseurakunta kastoi naisia ja laski heti alusta lähtien heidätkin päälukuun mukaan pitäen heitä täysivaltaisina jäseninään.

Tästäkö lie johtunut vai mistä, mutta naisetkin joutuivat juutalaisten raivokkaan vainon kohteeksi. Ylipapit ja muut valtaapitävät olivat ilmeisesti tajunneet, että Jeesukseen uskovat naiset olivat yhtä lailla asialleen antautuneita kuin miehetkin. Vaikka kaikki miehet istuisivat vankilassa, sanoma Jeesuksen ylösnousemuksesta leviäisi silti kulovalkean tavoin. Useimpia naisia ei saatu edes kiduttamalla luopumaan uskostaan, kuten Saul Tarsolainen sai katkerasti kokea.

Mutta Saul tahtoi tuhota seurakunnan. Hän kulki talosta taloon, raastoi miehet ja naiset ulos ja toimitti heidät vankilaan (Apt. 8:3).

Paavali ei koskaan voinut unohtaa noita näkyjä nuoruutensa ajalta: miten hän ryntäsi sotilasjoukon kanssa kristittyyn kotiin, pidätti isän ja äidin lasten parkuessa ympärillä, raahasi heidät synagogaan ja aloitti pieksämisen. Oman vangitsemisensa yhteydessä apostoli muisteli noita aikoja näin:

Kerran toisensa jälkeen minä synagogissa rankaisin heitä ja yritin pakottaa heidät herjaamaan Jeesusta (Apt. 26:11).

Ehkäpä jokunen harva kristitty saattoikin antaa periksi kipukynnyksen ylityttyä, mutta luultavasti ei kovinkaan moni. Varmaan useimmat naisetkin kestivät tämän käsittelyn vakaumuksestaan tinkimättä, Jeesuksen nimeä avukseen huutaen.

Mikä teki alkuseurakunnan naisista niin peräänantamattomia? Armo. Se että he tiesivät saaneensa Jeesukselta syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän. Tästä perinnöstä he eivät tahtoneet luopua, tuli mikä tuli.

 

Safira ja hänen maatilansa

Jerusalemin alkuseurakunnassa vallitsi spontaani yhteisomistus. Jeesuksen pikaista paluuta odotettiin hartaasti; siksi monet kristityt myivät omaisuutensa ja antoivat rahat yhteiseen kassaan. Myös Ananias-niminen mies ja hänen vaimonsa Safira möivät maatilansa. Heidän uskonsa ei kuitenkaan riittänyt vakuuttamaan heitä siitä, että Herra kyllä pitää omistaan huolen, olipa näillä rahaa tai ei. Toisaalta sisu ei antanut periksi myöntää toisten edessä uskon pienuutta. Siksi Safira ja hänen miehensä päättivät kätkeä osan rahoista pahan päivän varalle ja valehdella apostoleille, että seurakunta on saanut koko summan.

Alkuseurakunta ei pakottanut ketään luopumaan omaisuudestaan. Esimerkiksi Maria, Markuksen äiti, josta myöhemmin tulee puhe, ei sitä tehnyt. Ananias ja Safira olisivat aivan hyvin päässeet seurakunnan jäseniksi, vaikka eivät olisikaan luopuneet maatilastaan. Tai vaihtoehtoisesti he olisivat voineet sanoa apostoleille, että tahtoivat säilyttää osan rahoista itsellään pahan päivän varalle. Se ei olisi ollut mikään synti.

Synniksi asia sitä vastoin muuttui, kun nuo kaksi koettivat näyttää hurskaammilta kuin olivatkaan. Yhteistuumin he päättivät valehdella apostoleille maatilansa kauppahinnan. Seuraukset olivat kohtalokkaat. Pyhä Henki tahtoi osoittaa uskovien joukolle, ettei häntä voitu pettää. Pietari kutsui Safiran ja hänen miehensä tekoa Herran Hengen koettelemiseksi.

Kolmisen tuntia myöhemmin tuli Ananiaan vaimo sisään, tapahtuneesta mitään tietämättä. Pietari kysyi häneltä: ”Sano minulle, tähänkö hintaan te maatilan myitte?” ”Niin, juuri siihen hintaan”, vastasi nainen. Silloin Pietari sanoi: ”Kuinka te yksissä tuumin ryhdyitte koettelemaan Herran Henkeä? Kuuletko askelia oven takaa? Ne, jotka hautasivat miehesi, kantavat täältä myös sinut. ” Siinä samassa nainen kaatui kuolleena Pietarin jalkoihin. Nuoret miehet tulivat sisään ja näkivät naisen kuolleen. He veivät hänet pois ja hautasivat hänet miehensä viereen. Kauhu valtasi koko seurakunnan ja kaikki, jotka tästä kuulivat (Apt. 5:7-11).

Kukapa tietää, vaikka koko idea olisi ollut Safirasta lähtöisin. Ja vaikka suunnitelman takana olisikin ollut Ananias, ei vaimo olisi saanut siihen suostua. Hänen olisi päinvastoin pitänyt vakavasti varoittaa miestään ryhtymästä tuollaiseen epärehelliseen yritykseen. Olipa syy sitten kumman tahansa, Jumala langetti Safiralle täsmälleen saman tuomion kuin Ananiaallekin. Hän ei voinut paeta vastuutaan sen verukkeen taakse, että vaimon on toteltava perheen päätä. Jos siis naisella oli alkuseurakunnassa samat oikeudet kuin miehellä, niin myös vastuu oli sama. Molemmat olivat yhtä lailla tilivelvollisia Jumalan edessä.

Niin mekin olemme. Pyhän Hengen kiusaaminen on tänään yhtä vaarallista kuin alkuseurakunnan aikana. Mekin joudumme vastaamaan Jumalan edessä siitä, miten rahaa käsittelimme. Samoin siitä, yritimmekö esittää uskovien joukossa hurskaampaa kuin mitä itse asiassa olimmekaan...

Tabita – käsistään taitava

Mutta Joppessa oli naisopetuslapsi, nimeltä Tabita, mikä kreikaksi käännettynä on: Dorkas; hän teki paljon hyviä töitä ja antoi runsaasti almuja (Apt. 9:36*).

Tabitalle hänen vanhempansa olivat antaneet kauniin arameankielisen nimen ”gaselli”. Kreikkaa puhuvat kutsuivat häntä Dorkakseksi, mikä sekin tarkoittaa gasellia. Tabita kuului Joppen (nykyisen Jaffan) seurakuntaan. Ilmeisesti hän oli varakas nainen ilman omaa perhettä. Tässä meillä on ainoa nainen koko Uudessa testamentissa, josta käytetään nimitystä ”naisopetuslapsi”*. (Kreikaksi ”matheetria”, ei siis ”matheetees”, kuten miehistä sanottiin).

Kahdentoista apostolin joukkoon ei Jeesus valinnut naisia, mutta Apostolien teoissa opetuslapsen nimeä alettiin käyttää myös laajemmassa merkityksessä tarkoittamaan yleensä kristittyjä (Apt. 11:26). Mutta, kuten sanottu, sanan ”opetuslapsi” feminiinimuoto ei esiinny kenenkään muun kuin Tabitan nimen yhteydessä. Eikö tuo arvonimi kuulostakin todella kauniilta? Se kuvaa hyvin sellaista naista, joka opetellut Jeesuksen jalkojen juuressa uskomaan, toivomaan ja rakastamaan, olipa elämä millaista tahansa.

Varmaan Tabita oli ollut yksinäinen, ennen kuin hän kohtasi Jeesuksen ja seurakunnan. Hänen perheestään ei mainita sanaakaan edes hänen kuolinpäivänään, mistä voimme päätellä, että sitä ei yksinkertaisesti ollut olemassa: ei vanhempia, ei miestä, ei lapsia. Mutta Joppen seurakunnasta Tabita sai itselleen uuden perheen ja uuden tehtävän.

Köyhien leskien osa oli tuohon aikaan hyvin vaikea, kuten se vieläkin on niissä maissa, joissa ei tunneta kunnollista sosiaaliturvaa. Tabita avusti heitä varoillaan runsain määrin. Ilmeisesti hän otti kotiinsa asumaan sekä arameaa että kreikkaa puhuvia naisia, luultavasti myös ei-kristittyjä. Sillä tavalla hän säästi seurakunnan varoja.

Tabita huolehti leskistä myös ompelemalla heille vaatteita. Tämä saattaa tuntua meistä täpötäysien vaatekaappien omistajista vähäpätöiseltä asialta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Maailmasta löytyy vaikka kuinka paljon ihmisiä, joilla ei ole kunnollisia vaatteita päälle pantavaksi.

Moni aikamme nainen tavoittelee ihmeellisiä ja hengellisiä armolahjoja. Paavali sanoo kuitenkin, ettei kielillä puhuminen, profetoiminen ja salaisuuksien tietäminen ole mitään verrattuna rakkauteen. ”Rakkaus ei etsi omaa etuaan…” (1. Kor. 13:5). Tällainen rakkaus ei koskaan katoa. Se vetää aina ja kaikkialla puoleensa ihmisiä. Tabitankin hyvyys vaikutti omalta osaltaan alkuseurakunnan nopeaan kasvuun. Lesket rakastivat suuresti hyväntekijäänsä.

Mutta noihin aikoihin (Tabita) sairastui ja kuoli, ja hänet pestiin ja kannettiin kattohuoneeseen (Apt. 9:37).

Suru Joppen seurakunnassa oli lohduton. Lesket eivät tienneet, mihin he nyt joutuisivat, ja kuka heistä pitäisi huolta. Suuressa hädässään he päättivät turvautua Pietarin apuun.

Kun (Pietari) tuli paikalle, hänet vietiin kattohuoneeseen, ja leskivaimot kerääntyivät hänen ympärilleen ja näyttivät itkien hänelle paitoja ja muita vaatteita, jotka Dorkas oli tehnyt ollessaan vielä heidän kanssaan (Apt. 9:39).

Muistona vainajasta olivat enää hänen taitavien käsiensä valmistamat vaatteet. Niissä näkyi Tabitan rakkaus yhä kouriintuntuvan, itkettävän selvästi. Niin, tiedämmehän me kaikki, miten rakas jokin käsityö voi olla sen jälkeen, kun sen tekijä on kuollut.

Pietari näki selvästi, että Joppen seurakunta ja sen lesket tarvitsivat yhä naisopetuslastaan. Siksi hän pyysi rohkeasti Jumalalta suurta ihmettä:

Pietari käski kaikkien poistua. Hän polvistui ja rukoili. Sitten hän kääntyi vainajan puoleen ja sanoi: ”Tabita, nouse!” Nainen avasi silmänsä, ja nähdessään Pietarin hän nousi istumaan. Pietari ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet jalkeille. Sitten Pietari kutsui huoneeseen lesket ja kaikki pyhät, ja he saivat nähdä, että Tabita oli elossa. Tapahtumasta levisi tieto ympäri Joppea, ja monet uskoivat nyt Herraan (Apt. 9:40-42).

Tabitasta tuli yksi niitä harvoja ihmisiä, joiden Raamattu kertoo heränneen kuolleista. Vanhasta testamentista heitä löytyy kaksi, evankeliumeista kolme (Jeesus neljäntenä) ja apostolien teoista kaksi. Lesket saivat Tabitansa takaisin ja hän voi auttaa heitä vielä monta vuotta. Tämä tapaus sai aikaan suuren herätyksen Joppessa. Ja kuitenkin: kumpi asia Tabitan elämäntarinassa on koskettavampi: ihmekö vai arkisissa asioissa esiin tullut rakkaus?

Sisareni, etkö sinäkin tahtoisi rukoilla, että Herra tekisi sinusta todellisen naisopetuslapsen? Ehkä sinulla on taitavat kädet. Siinä tapauksessa voit ilahduttaa ystäviäsi kättesi töillä. Mutta myös köyhät lesket ympäri maailmaa tarvitsevat panostasi. Lähetystyö on aina mennyt eteenpäin uskollisten lähetysystävien käsitöiden ja rukousten voimalla.

Maria, kaupunkitalon omistaja Jerusalemista

Helluntaista oli kulunut jo 15 vuotta. Oli menossa vuosi 46. Silloin alkoi Jerusalemissa toinen vainon aalto. Herodes katkaisi Johanneksen veljen Jaakobin kaulan ja pidätti Pietarin. Seurakunta oli järkyttynyt menetettyään tällä tavalla kaksi johtajaansa. Enää ei voitu kokoontua missään julkisissa paikoissa, mutta olivathan vielä jäljellä kristittyjen kodit. Jerusalemin seurakuntaan kuului tässä vaiheessa useita tuhansia ihmisiä.

Yksi kristityistä talonomistajista oli nainen nimeltä Maria. (Järjestyksessä viides UT:n kuudesta Mariasta.) Tällä naisella oli poika, uuden tien kulkija, Johannes Markus nimeltään. Varmaan Markus oli äitinsä ylpeys ja silmäterä. Tiedämme, että hän oli Kyprokselta kotoisin olevan leeviläisen Joosef Barnabaan serkku (Kol. 4:10). Tämä yksityiskohta antaa meille vihjeitä Markuksen äidinkin syntyperästä.

Maria oli ilmeisesti muuttanut Kyprokselta Jerusalemiin mennäkseen siellä naimisiin. Sittemmin hänen miehensä oli kuollut ja jättänyt perinnöksi suurehkon kaupunkitalon. Maria oli kaikesta päätellen varakas leski, sillä hänellä oli myös palvelijoita. Taloa ei jostain syystä myyty silloin, kun seurakunta eli yhteistaloudessa. Vähitellen Marian olohuoneesta ja ruokapöydästä oli tullut hänen armolahjojaan, jotka hän voi antaa Jerusalemin seurakunnan käyttöön.

Palaamme taas vuoteen 46, josta aloitimme. Jerusalemissa oli siis puhjennut vaino, ja Pietari istui Herodeksen tyrmässä odottamassa oikeudenkäyntiään. Kun enkeli sitten vapautti apostolin ihmeellisellä tavalla keskellä yötä, arvasi hän heti, mistä löytäisi uskonveljensä ja sisarensa – Marian talostapa tietenkin! Vaikka oli keskiyö, oli seurakunta siellä koolla rukoilemassa vangitun johtajansa puolesta.

(Pietari) lähti kohti Johanneksen äidin Marian taloa, sen Johanneksen, jota kutsutaan Markukseksi. Siellä oli paljon väkeä rukoilemassa. Pietari kolkutti talon portille, ja Rode-niminen palvelustyttö tuli avaamaan. Tunnettuaan Pietarin äänen tyttö kuitenkin ilahtui niin, että portti jäi häneltä avaamatta, kun hän ryntäsi sisään kertomaan, että Pietari seisoi portilla. ”Oletko järjiltäsi?” sanoivat toiset. Tytön yhä inttäessä he sanoivat: ”Se on hänen enkelinsä” (Apt. 12:12-15).

Seurakunta sai rukousvastauksen, mutta kieltäytyi uskomasta siihen! Eivät tainneet alkuseurakunnan uskovaiset olla loppujen lopuksi niin kovin erilaisia kuin mitä me olemme!

Mutta Pietari kolkutti kolkuttamistaan. Lopulta he menivät avaamaan ja säikähtivät, kun näkivät hänet. Pietari viittasi kädellään heitä olemaan hiljaa ja kertoi, kuinka Herra oli tuonut hänet ulos vankilasta. Hän pyysi heitä ilmoittamaan Jaakobille ja muille apostoleille, mitä oli tapahtunut, ja sitten hän lähti pois ja meni toiseen paikkaan (Apt. 12:16-17).

Luultavasti myös esivalta tiesi, missä kristityt kokoontuivat, ja siksi Pietari ei uskaltanut jäädä Marian luo pitemmäksi aikaa. Hän painui maan alle jo samana yönä. Seuraavan kerran tapaammekin hänet Antiokiasta (Gal. 2:11). Marialta vaadittiin rohkeutta, että hän uskalsi pitää ovensa auki vainotulle seurakunnalle myös noina vaarallisina aikoina.

Sitten tapahtui, että Marian rakas poika läksi maailmalle. Kun Barnabas-serkku kävi tuomassa Jerusalemiin Antiokian pakanakristittyjen raha-avustuksen, lyöttäytyi Markus hänen mukaansa (Gal. 2:1). Sille tielleen hän sitten jäikin.

Antiokian seurakunta erotti pian sen jälkeen Barnabas-serkun ja Saulin lähetystyöhön (Apt. 13:2-3). Markusta ei mainita matkaan siunaamisen yhteydessä, mutta hän läksi kuitenkin mukaan kahden ”varsinaisen” lähetin palvelijaksi. Lähtöpäätös ei varmaankaan ollut vaikea, koska matka suuntautui isovanhempien kotiseudulle Kyprokselle. Maria sai kuulla Jerusalemissa, että hänestä oli tullut lähetyssaarnaajan äiti.

Saavuttuaan Salamiiseen he julistivat Jumalan sanaa juutalaisten synagogassa. Johannes oli mukana heidän apulaisenaan (Apt. 13:5).

Kyproksella asui siis Barnabaan ja Markuksen sukulaisia, ainakin tätejä ja setiä, jos isovanhemmat olivatkin ehkä jo kuolleet. Lähetysmatka sujui aluksi suhteellisen rauhallisissa merkeissä; mitään suurempia vainoja ja mellakoita ei vielä esiintynyt.

Mutta sitten jäi turvallinen Kypros taakse, ja pieni seurue nousi laivaan, joka kuljetti sen Vähän Aasian rannikolle. Kun Markus näki edessään kohoavan vuoriston, hän pelästyi. Ei ollut vaikea kuvitella, mikä heitä sisämaassa odottaisi. Ja niin nuori mies kääntyi kantapäillään ja läksi maitojunalla kotiin. Hän ei ehtinyt kokea yhtään ainoaa mellakkaa, ei mitään suuria vainoja ja vaikeuksia. Eikö Markukselle kelvannutkaan palvelijan osa? Vai tuliko pojalle äitiä ikävä?

Paavali lähti seuralaisineen Pafoksesta ja purjehti Pamfylian Pergeen. Siellä Johannes erosi heistä ja palasi Jerusalemiin (Apt. 13:13).

Luultavasti Maria oli sekä pettynyt että häpeissään, kun poika palasi kesken matkan kotiin. Äiti oli odottanut hänestä suuria Jumalan valtakunnan työssä, kuten niin moni kristitty äiti tekee. Kasvojen menetys oli vaikea kestää. Mutta ehkä Maria silti uskoi ja toivoi, että kesken jääneeseen lähetysmatkaankin sisältyisi jokin salattu Jumalan viisaus.

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.
Jumalani, sinun apuusi minä luotan.
Enhän luota turhaan?

Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.

Toiselle lähetysmatkalle ei Paavali huolinut enää Markusta mukaansa. Barnabas, ”kehottaja”, tahtoi kuitenkin antaa serkulleen uuden mahdollisuuden. Siitä sukeutui niin kova riita, että lähetyssaarnaajien tiet erosivat. Barnabas läksi Markuksen kanssa toistamiseen Kyprokselle, Paavali Silaan kanssa jalkaisin Vähään Aasiaan (Apt. 15:36-41).

Mitä Marian pojalle myöhemmin tapahtui, siitä kertoo Papias 120-luvulla seuraavaa: Markus toimi Pietarin tulkkina ja kirjoitti sitten evankeliumin tältä saamiensa tietojen perusteella. Pietarin kirjeestä voimme nähdä, että sen kirjoittaja rakasti nuorta tulkkiaan ja kirjuriaan kuin omaa poikaansa:

Teille lähettää tervehdyksen Babylonissa oleva seurakunta, valittu niin kuin tekin. Samoin tervehtii teitä poikani Markus (1. Piet. 5:13).

Markuksen evankeliumi on suuri lahja koko kristikunnalle, myös meille jokaiselle. Jos Maria oli vielä elossa sen ilmestyessä, hän saattoi omin silmin nähdä, ettei ollut luottanut Jeesuksen apuun turhan tähden. Oli toki paljon parempi, että Markus siirtyi Paavalin seurueesta Pietarin seurueeseen, ja tuli tällä tavalla koonneeksi ainekset evankeliumi-kirjaansa varten.

Välit Paavalinkin kanssa paranivat ajan mittaan. Viimeisessä kirjeessään, joka on Rooman vankilassa 60-luvun puolivälissä kirjoitettu, pyytää Paavali liikuttavasti Timoteukselta: ”Ota Markus mukaasi, sillä hänestä olisi minulle paljon apua” (2. Tim. 4:11). Markus ei ilmeisesti koskaan päässyt johtajan asemaan. Hän pysyi ikänsä kakkosmiehenä. Mutta niinhän Jeesus oli opettanutkin, että kristillisessä kirkossa on suurin se, joka palvelee (Mark. 10:43).

Kohta tämän jälkeen Paavali ja Pietari kärsivät marttyyrikuoleman Roomassa. Samoihin aikoihin alkoi Israelin alueella juutalaissota. Jerusalemin kristityt muistivat Jeesuksen ennustuksen ja pakenivat ennen saartorenkaan sulkeutumista Pellaan (Matt. 24:15-17). Piiritettyään kaupunkia kolme vuotta roomalaiset hävittivät sen maan tasalle ja polttivat temppelin vuonna 70 jKr.

Jos Markus oli ollut 20-vuotias Pietarin ensimmäisen vankeuden aikaan v. 46, niin hän oli nelikymppinen tämän kuollessa ja puolivälissä viittäkymmentä, kun temppeli hävitettiin. Kuka tietää, vaikka Mariakin olisi ollut hengissä vielä juutalaissodan syttyessä ja paennut piiritetystä kaupungista muiden kristittyjen mukana. Sinne jäi kaupunkitalo – tulen ruuaksi. Mutta, Jumalan kiitos, Marian katon alla oli ehditty kylvää lukemattomien ihmisten sydämiin siementä, joka ei koskaan katoaisi.

Mikään ei kestä ikuisesti, ei sinunkaan kotisi. Etkö tahtoisi avata sen ovia uskovien kokoontumispaikaksi, kun vielä aikaa on, niin kuin Maria teki?

Lyydia – menestyvä liikenainen

Vuosi oli noin 50 jKr. Lähetyssaarnaajat olivat juuri saapuneet Euroopan puolelle Makedoniaan Paavalin saaman näyn perusteella. Heidän ensimmäinen etappinsa oli Filipin kaupunki, jossa varakkaat roomalaiset sotilashenkilöt viettivät eläkepäiviään. Filippi oli läpeensä roomalainen paikkakunta; sieltä ei löytynyt edes kymmentä juutalaista miestä, jotka olisi tarvittu synagogan perustamiseen.

Mutta muutama juutalaisten Jumalaan uskova nainen Filipistä kuitenkin löytyi. Näin kertoo Luukas Paavalin ja Silaan ensimmäisestä sapatista tuossa kaupungissa:

Sapattina menimme kaupungin ulkopuolelle joen rantaan; arvelimme, että siellä olisi rukouspaikka. Istuuduimme sinne ja puhuimme naisille, joita siellä oli koolla. Meitä kuuntelemassa oli myös muuan Lyydia, jumalaapelkäävä nainen, joka oli kotoisin Tyatirasta ja kävi kauppaa purppurakankailla (Apt. 16:13-14a).

Lyydiasta saamme kuulla neljä asiaa. Ensinnäkin, että hän oli kotoisin Tyatirasta, Vähän Aasian Lyydia-nimisestä maakunnasta. (Jotkut Raamatun selittäjät arvelevatkin, että ”Lyydia” tarkoittaa tekstissämme kansallisuutta eikä erisnimeä. Mutta mielestäni on todennäköisempää, että Luukas käytti erisnimeä, kuten sitä yleensä käytetään.)

Toiseksi Lyydiasta sanotaan, että hän oli ”Jumalaa pelkäävä”. Tämä nainen oli siis syntyjään pakana, mutta jossakin elämänsä vaiheessa hän oli kiinnostunut juutalaisten Jumalasta ja antanut kastaa itsensä proselyytti-kasteella. Jumalaa pelkäävää henkilö ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kääntynyt juutalaiseksi eikä siis noudattanut Mooseksen lakia.

Oletettavasti proselyyttikaste oli toimitettu Tyatirassa, jossa oli juutalaisyhteisö, toisin kuin Filipissä. Uskon asiat olivat tulleet Lyydialle nyt niin tärkeiksi, että hän kokoontui lauantaisin ystävättäriensä kanssa joen rantaan lukemaan Raamattua kreikan kielellä ja rukoilemaan. Parempi sekin kuin ei mitään - synagogaahan Filipissä ei ollut.

Luukas nimittää Lyydiaa perhekuntansa pääksi, mikä tarkoittaa, että hänellä oli lapsia, muttei miestä. Toisin sanoen Lyydia oli leski. Perhekuntaan katsottiin tuohon aikaan kuuluvan paitsi lapset, myös palvelijat ja liikeyrityksen työntekijät.

Ja vielä neljänneksi Luukas kertoo meille Lyydian ammatin: hän oli purppurakauppias. Lyydian maakunnan purppuran tunsi Homeroskin; se oli maailmankuulua. Kaikki väriaineet olivat kalliita ennen kuin kemialliset värit keksittiin, mutta aivan erityisesti tämä pitää paikkansa purppurasta. Sen väriainetta saatiin murex-nimisestä Välimeren simpukasta, joita tarvittiin satoja yhden ainoan värigramman valmistamiseen. Purppuraliikkeen omistaja oli yleensä varakas henkilö.

Purppura oli kuninkaallinen ja keisarillinen väri. Punainen silkkiviitta, jota keisari käytti, maksoi yhtä paljon kultaa kuin sillä oli painoa. Ja nyt siis purppuranmyyjä Lyydia tuli uskoon ja kastettiin jo ensimmäisenä sapattina, jonka Paavali ja hänen seurueensa Filipissä viettivät. A:sta ei kristinuskon opetusta tarvinnut kuitenkaan aloittaa, koska Lyydia ja hänen perhekuntansa tunsivat jo valmiiksi Vanhan testamentin. Asiat vain loksahtivat paikoilleen ja Lyydia tajusi, että Jeesus on paitsi Vanhan testamentin ennustama Messias myös hänenkin oma Vapahtajansa. Yhdessä Lyydian kanssa kastettiin lapset ja palvelijat. Purppurakaupasta tuli tuona sapattina kristitty koti.

Hän sanoi sitten meille: ”Jos kerran pidätte minua Herraan uskovana, tulkaa kotiini ja jääkää vieraikseni. ” Hän vaatimalla vaati meitä tulemaan (ib. 15).

Lyydialla oli vieraanvaraisuuden armolahja. Hänhän suorastaan pakotti Paavalin, Silaan, Luukkaan ja Timoteuksen asumaan luonaan. Isoon ja mukavaan taloon oli tietysti helppo pyytää vieraita. Samalla viikolla lähetyssaarnaajat joutuivat vankilaan, josta heidät kylläkin pian vapautettiin. Siinä yhteydessä Filipin vanginvartija perhekuntineen tuli uskoon ja kastettiin. Nyt naisvaltaisessa seurakunnassa oli mukana myös roomalainen valtion virkamies.

Yhteensä Paavali ja hänen seurueensa eivät viipyneet Filipissä kuin muutamia päiviä (Apt. 16:12b). Sen jälkeen nuori seurakunta joutui selviytymään ilman ulkopuolista apua. Kokoontumispaikkana heillä varmaankin toimi Lyydian koti. Juutalaiskristittyjen puuttuessa oli purppurakauppiaan Raamatun tuntemuskin Filipin seurakunnalle tärkeä asia.

Johtuneeko sitten naisten vaikutuksesta vai mistä, mutta filippiläiset kristityt kuuluivat Paavalin harvojen taloudellisten tukijoiden joukkoon. Jo hänen seuraavaan etappiinsa Tessalonikaan sadan kilometrin päähän he ehtivät lähettää kaksi pakettia - eikä Paavali viipynyt siellä kuin pari kolme viikkoa! Mikään muu Paavalin perustama seurakunta ei osannut ajatella näin pitkälle.

Niin kuin itsekin tiedätte, te filippiläiset olitte ainoa seurakunta, joka evankeliumin julistustyön alkuvaiheessa, kun olin lähtenyt Makedoniasta, antoi minulle vastalahjaksi taloudellista tukea. Jo silloin, kun olin Tessalonikassa, te lähetitte minulle avustusta parikin kertaa (Fil. 4:15-16).

Kenenkähän idea pakettien lähettäminen mahtoi olla? Voisin vaikka lyödä vetoa, että Lyydian. Kukoistavaa liikeyritystä pyörittävä nainen tajusi, että lähetyssaarnaajat tarvitsevat elääkseen muutakin kuin henkimaailman asioita.

Pakettien lähettämisestä ei muuten kerrota Apostolien teoissa, vaan Filippiläiskirjeessä. Tämä ”ilon kirje” on kirjoitettu joko Efeson vankilasta viisikymmentäluvulla tai Rooman vankilasta kuusikymmentäluvulla. (Itse kallistun edellisen vaihtoehdon kannattajaksi.) Filippiläiskirjettä on kutsuttu ilon kirjeeksi. Siinä Paavali ei sano seurakunnalle ainuttakaan kriittistä sanaa, vaan kiittää sitä lämpimäisti yhteistyöstä ja viimeisimmästä paketista. Filipin seurakunta oli lähettänyt sen hänelle vankilaan.

Tunnustan saaneeni kaiken ja enemmänkin. Minulla on kaikkea yllin kyllin nyt, kun olen saanut Epafroditokselta teidän lähettämänne lahjan, joka on hyvältä tuoksuva, otollinen, Jumalan mielen mukainen uhri (ib. 18)

Paavali myöntää, että vankilaan lähetetty paketti tuli todella hyvään tarpeeseen. Se ei ollut vain lähetille annettu avustus, vaan myös Jumalalle uhrattu ruokauhri, samanlainen kuin vanhan liiton ”suloisesti tuoksuvat” uhrit olivat olleet. Kristittyjen ei tarvitse uhrata mitään Jumalalle suoraan, mutta he voivat antaa omastaan lähimmäiselleen, vaikkapa vankilassa istuvalle lähetyssaarnaajalle. Sellaisesta uhrista Jumalakin iloitsee.

Paavali kävi Filipissä kolmannella lähetysmatkallaan 50-luvun puolivälissä mennen tullen. (Apt. 20:2-6; 2. Kor. 7:5). Kaikilla matkoillaan hän keräsi avustusta Jerusalemin köyhille kristityille. Korinttilaiskirjeestä pääsemme selville, että rahaa oli koottu myös Makedoniassa (johon Filippikin kuului). Hämmästyttävää kyllä, Paavali kertoo Makedonian kristittyjen olevan tässä vaiheessa rutiköyhiä. Mitä ihmettä oli tapahtunut Lyydian miljoonaomaisuudelle?

Veljet, tahdomme teidän tietävän, minkä armon Jumala on suonut Makedonian seurakunnille. Vaikka vaikeudet ovat raskaasti koetelleet niitä, uskovien ilo oli niin ylitsevuotava, että he äärimmäisessä köyhyydessäänkin osoittivat runsasta anteliaisuutta. Voin vakuuttaa, että he antoivat voimiensa mukaan, jopa yli voimiensa. Omasta aloitteestaan he pyytämällä pyysivät, että antaisimme heidän osallistua yhteiseen rakkaudentyöhön, pyhien avustamiseen. Eivätkä he tehneet vain sitä mitä olimme toivoneet, vaan ennen kaikkea antoivat Jumalan tahdon mukaisesti itsensä Herralle ja myös meille (2. Kor. 8:1-5).

Näyttää siltä kuin Filipissä olisi jossain vaiheessa tapahtunut kristittyjen omaisuuden ryöstö, josta Heprealaiskirjekin puhuu (10:34). Talot ja tavarat oli uskovilta viety. Niin oli varmaan käynyt myös Lyydian purppurafirmalle. Siitä huolimatta Filipin/ Makedonian kristityt kelpasivat kreikkalaisille uskonveljilleen antamisen esikuvaksi. Voimme jopa sanoa, että sieltä löytyivät koko Uuden testamentin anteliaimmat – ja myös iloisimmat – seurakunnat.

Tuhat kertaa on lähetyshistoria osoittanut, ettei antamiseen vaikuta se, onko antajalla rahaa vai eikö ole. Se mikä vaikuttaa, on usko Jumalan armoon Kristuksessa. Lyydia kelpaa meille esimerkiksi juuri sen vuoksi, että hän antoi iloiten omastaan, olipa rikas tai köyhä. Hänellä oli myös silmää huomata Jumalan valtakunnan työntekijän tarpeet.

Tunnen erään suomalaisen mummoporukan, joka on yli kymmenen vuotta lähetellyt Viipurista käsin paketteja ympäri Venäjää. Moni vapautuva vanki ja yksinhuoltajaäiti on saanut heidän kauttaan vaatteet päälleen. Rakkaus on kekseliäs. Ehkä sinullekin löytyisi paikka jostain tuollaisesta projektista. Tai voithan ottaa mallia Lyydiasta siinä suhteessa, miten hän piti hengellisestä isästään huolta. Kysäisepä joskus paimeneltasi, voisitko auttaa häntä jossakin käytännön asiassa. Näin voit ehkä säästää hänen aikaansa ja energiaansa Jumalan valtakunnan työtä varten.

Eunike – lähetyssaarnaajan äiti

Euniken opimme tuntemaan Apostolien teoista ja kirjeistä Timoteuksen äitinä. Hän oli kreikkalaisen pakanan kanssa avioitunut juutalainen nainen, joka asui Vähän Aasian Lystrassa, nykyisen Turkin sisäosissa. Paavali mainitsee nimeltä myös hänen äitinsä Looiksen (2. Tim. 1:5).

Loois oli opettanut tyttärensä uskomaan Jumalan sanaan ja rakastamaan sitä. Äiti ja isoäiti opettivat sitten yksissä tuumin pikku Timoteukselle pyhiä kirjoituksia. Juutalaista hänestä ei kuitenkaan tehty. Ehkä kreikkalainen isä kieltäytyi antamasta lupaa pojan ympärileikkaukseen.

Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. Olet myös ja lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta (…) Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä (2. Tim. 3:14-17).

Raamatun kertominen lapsille onkin vanhempien ja isovanhempien tärkein tehtävä. Niin kiire ei äidillä ja isällä saa olla, ettei heillä päivittäin olisi aikaa pieneen raamattu- ja rukoushetkeen lastensa kanssa. Isovanhemmat voivat toimia tällä tavalla aina tavatessaan lapsenlapsensa.

Lapsen sydän on hyvää maata, parempaa kuin aikuisen. Jumalan sana juurtuu helposti sen maaperään. Onnellinen tuo Timoteus, jonka sydän täyttyi vähitellen oikealla viisaudella, sen sijaan että se olisi ahdettu täyteen kaikenlaisia hyödyttömiä tai suorastaan vahingollisia asioita.

Vuonna 48 saapui Lystraan mies, joka muutti lopullisesti ja perusteellisesti Euniken elämän. Kaikki alkoi siitä, kun tämä outo vieras paransi syntymästään asti ramman miehen. Lystralaiset luulivat häntä kreikkalaiseksi jumalaksi Hermeeksi ja hänen seuralaistaan Zeukseksi, ja aikoivat uhrata heille härän. Paavali ja Barnabas – sillä hehän siinä olivat – estivät uhraamisen ja alkoivat julistaa kokoontuneille ihmisille evankeliumia Jeesuksesta (Apt. 14:8-17).

Naapurikaupungin juutalaisten yllytyksestä lystralaisten ihastus muuttui kuitenkin kohta vihastukseksi. Paavalia kivitettiin niin, että hän jo hetken aikaa näytti kuolleelta. Lähetyssaarnaajien ei auttanut kuin lähteä kaupungista. Lystran seurakunta oli kuitenkin perustettu. Eunike ja Looiskin olivat tulleet uskoon.

Seuraavalla lähetysmatkallaan Paavali löysi Lystrasta Euniken pojan. Timoteusta pidettiin nuoresta iästään huolimatta suuressa arvossa kotiseurakunnassaan samoin kuin Ikonionin naapuriseurakunnassa (Apt. 16:1-3). Paavali pyysi nuorta miestä mukaansa oppilaakseen. Kysymyksessä oli mitä ihanteellisin oppisopimuksen muoto – näin kasvatettiin alkukirkkoon uusia vastuunkantajia ja lähetystyöntekijöitä. Timoteuksen valintaan vaikutti varmaan myös se profetia, jonka hän oli saanut uskoon tullessaan tai kasteensa yhteydessä (1. Tim. 1:18-19 ja 4:14; 2. Kor. 1:6).

Matkustaminen oli kuitenkin vaarallista tuohon aikaan. Oli rosvoja, haaksirikkoja, korkeita vuoria, kuohuvia jokia. Lisäksi tulivat mellakat, joihin lähetyssaarnaajat yhä uudelleen joutuivat sanomansa tähden. Kyllä siinä koko ajan oli henki vaarassa.

Varmaan äidistä ja isoäidistä tuntui vaikealta luopua rakkaasta pojasta, etenkin kun he tiesivät tämän olevan luonteeltaan arka (1. Kor. 16:10-11; 2. Tim. 1:7-8). Niin, ehkä biologisista vanhemmista tuntuu joskus vaikealta, kun hengellinen isä tai äiti tulee ja näyttää ottavan heidän paikkansa. Paavali rakasti Timoteusta kuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Timoteus puolestaan oli niin kiintynyt apostoliin, että itki joutuessaan hänestä eroon (2. Tim. 1:4).

Eunike on Marian kanssa lähetyssaarnaajan äidin prototyyppi Raamatussa. Hän oli nainen, joka osasi päästää lapsestaan irti ja lähettää hänet Herran työhön maailman ääriin asti. Lähetyssaarnaajan äitinä hän joutui opettelemaan sitä läksyä, että kävi miten kävi, hänen rakkaalleen ei voi tapahtua mitään muuta kuin Jumalan hyvä tahto. Timoteus puolestaan tiesi, että missä päin maailmaa hän liikkuisikin, niin äiti ja isoäiti kyllä rukoilisivat hänen puolestaan.

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.
Jumalani, sinun apuusi minä luotan.
Enhän luota turhaan?

Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.

Timoteus kulki satunnaisesti Lystran ohi lähetysmatkoillaan. Eunike ei nähnyt häntä kuin muutaman vuoden välein, jos silloinkaan. Äiti oli varmaan pääsääntöisesti iloinen siitä, että hänen poikansa sai kuuluttaa ilosanomaa ympäri maailmaa. Mutta ehkä ikävä kalvoi joskus sydäntä – etenkin kun kommunikaatio oli tuohon aikaan sitä mitä se oli.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja on viimeinen, joka mainitsee Timoteuksen nimen Raamatussa. Kirje on ilmeisesti lähetetty Rooman kristityille:

Vielä voin kertoa teille, että veljemme Timoteus on päässyt vapaaksi. Jos hän tulee ajoissa, otan hänet mukaani teidän luoksenne (Hepr. 13:23).

Paavalin kuoltua Timoteus joutui siis vankilaan, mutta pääsi sitten vapaaksi. Hänen senjälkeisestä kohtalostaan ei ole säilynyt tietoa jälkipolville. Ei kuitenkaan liene liian paljon arvattu, jos oletamme, että Timoteuksesta tuli toisen polven johtaja maailmanlaajuiseen kristilliseen kirkkoon.

Oliko Eunike onnellinen äiti? Oli, tuhat kertaa oli. Hänen ei tarvinnut nähdä lapsensa elämän kuluvan rahan, nautinnon ja oman voiton pyyntiin. Timoteuksella oli suuri ja tärkeä elämäntehtävä suoritettavanaan. Moni vanhempi tahtoisi järjestää lapsilleen ja lapsenlapsilleen mahdollisimman helpon ja huolista vapaan elämän. Helppo elämä on kuitenkin vääjäämättä myös tyhjä elämä.

Jos Jeesus pyytää sinulta samaa uhria kuin Eunikelta: että annat lapsesi/ lapsenlapsesi lähteä vaikeihin, jopa vaarallisiin olosuhteisiin lähetyskäskyä toteuttamaan, niin mitä sinä hänelle vastaat? Itse sanoin omille vanhemmilleni heidän yhteisillä 75-vuotisjuhlillaan kiitoksen sanan siitä, etteivät he kertaakaan ole koettaneet estää minua lähtemästä sinne, minne Jeesus on nähnyt hyväksi minua kutsua.

Foibe – maailmaa kiertävä diakoni

Mutta palatkaamme vielä Roomalaiskirjeen kirjoittamisaikaan eli vuoteen 57 jKr. Paavali ei ollut käynyt Rooman seurakunnassa kertaakaan, mutta silti hän kirjoitti sille kirjeen. Sen lopussa hän lähetti terveisiä melkein kolmelle kymmenelle sikäläiselle ystävälleen nimeltä mainiten. Apostoli aloitti kirjeensä tervehdysosan suosituksella:

Annan teille suositukseni sisarestamme Foibesta, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija. Ottakaa hänet vastaan Herran palvelijana niin kuin pyhille sopii ja auttakaa häntä kaikessa, missä hän tarvitsee teitä. Onhan hän itsekin ollut tukena monelle, myös minulle (Room. 16:1-2).

Foibe kuului Kenkrean, Korintin satamakaupungin, kristilliseen seurakuntaan. Paavali kirjoitti kirjeensä juuri Korintissa, ja lähetti sen sieltä Roomaan. Siksi monet raamatunselittäjät olettavatkin, että hän antoi tämän tärkeän dokumentin Foiben kuljetettavaksi. Koska Foibe oli nainen, vieraspaikkakuntalainen ja matkusti yksin, hän tarvitsi ihan erityistä vieraanvaraisuutta ja lämpöä Rooman seurakunnan taholta. Siitä syystä Paavali kirjoitti kirjeeseensä yllä olevan suosituksen.

Ilmeisesti Foibe ei ollut naimisissa, koskapa hänellä oli mahdollisuus tehdä pitkiä ulkomaanmatkoja. Roomaankin hän matkusti ihan yksin; ainakaan kenenkään muun nimeä ei mainita samassa yhteydessä. (Linnuntietä noiden kaupunkien välimatka on noin tuhat kilometriä, mutta laivalla sitä kertyy paljon enemmän.) Voimme vain arvailla, mikä oli tämän ulkomaanmatkan tarkoitus. Oliko se ehkä tavallinen liikematka, vai kiertelikö Foibe eri seurakuntia diakonin ominaisuudessa? Kuljettiko hän avustuksia paikasta toiseen? Kertoiko Kreikan seurakuntien kuulumisia Italiassa ja Italian seurakuntien kuulumisia Kreikassa?

Paavali nimittää Foibea Kenkrean seurakunnan ”palvelijaksi”. Sana, jota hän tässä käyttää, kuuluu kreikaksi ”diakonos”, ja se on maskuliinimuoto. (Feminiinimuoto ”diakonissa” ei ollut vielä käytössä tuolloin.) Diakonos-titteliä käytetään Apostolien teoissa niistä seitsemästä, jotka Jerusalemin seurakunta oli valinnut pitämään köyhistään huolta. Mutta sen lisäksi sitä käytetään myös Paavalista, Apolloksesta ja Timoteuksesta, jopa itsestään Jeesuksesta.

Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Foibeakin olisi asetettu virkaansa samalla tavalla kuin Jerusalemin seitsemää diakonia, ja etteikö hän olisi tehnyt samaa työtä kuin miespuoliset kollegansakin: toimittanut rakkaudenpalvelusta köyhille ja pitänyt puheita. Satama ja sen ilotytöt tarvitsivat varmasti myös naispuolisen diakonin sielunhoidollista panosta.

Paavalin mukaan Kenkrean diakoni oli ollut tukena monelle. Kreikaksi käytetään tuki-sanan sijasta ilmausta ”prostatis”, suojelija, samassa merkityksessä kuin meidän päivinämme sanotaan ”taiteiden suojelija”. Tästä on päätelty, että Foibella olisi ollut kohtalaisesti varoja ja yhteiskunnallista asemaa. Niitä hän sitten käytti kristillisen kirkon hyväksi ottaessaan siipiensä suojiin apua tarvitsevia.

Foibe oli ollut apostolin itsensäkin ”suojelija”. Varmaan hän oli antanut tälle rahaa, ruokaa ja yösijan, tai kuunnellut, rohkaissut ja lohduttanut häntä Jumalan sanalla. Ehkä Foibe oli kulkenut Paavalin kanssa pitämässä evankelioimiskokouksia Kenkrean satamassa niiden puolentoista vuoden aikana, kun tämä Korintissa asui.

Ystäväni, mietipä mielessäsi, pitäisikö sinunkin ehkä ryhtyä jonkun apua tarvitsevan ihmisen ”suojelijaksi”. Tarvitsevatko kummilapsesi sinua? Voisitko ottaa itsellesi kummilapsen ulkomailta? Olisiko sinulla mahdollisuus tehdä jotain yksinäisten vanhusten, sairaiden, vammaisten tai maahanmuuttajien hyväksi? Pitäisikö sinun ehkä liittyä jonkun Jumalan valtakunnan työntekijän kannatusrenkaaseen?

Diakoni Foibe on kiehtonut tämän kirjan kirjoittajaa aina siitä lähtien, kun hän oli rippikouluikäinen. Aloin kiinnostua siihen aikaan Raamatusta ja kristinuskosta, kuten monet sen ikäiset tapaavat tehdä. Kerran kristillisillä teinipäivillä otin Raamatusta niin sanotun tärpin – minua ei ollut vielä ehditty varoittaa sellaisesta raamatunlukutavasta. ”Jumala, sano minulle, mitä minun pitää elämälläni tehdä!” jotain tällaista rukoilin ja avasin juhlallisesti leirikeskuksen suuren Raamatun. ”Minä suljen teidän suosioonne sisaremme Foiben, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija...” Tuijotin näitä sanoja pitkään jonkinlaisen pettymyksen vallassa. En tajunnut, mikä sanoma tuolla jakeella voisi minulle olla. En tajunnut edes sitä, miksi Raamattuun on pitänyt moinen jae kirjoittaa.

Nyt ymmärrän paremmin. Ja jostakin syystä en ole koskaan voinut unohtaa sitä tärppiä...

Rufuksen äiti – Paavalin äiti

Roomalaiskirjeen viimeiseen lukuun sisältyy Paavalin lämmin tervehdys vanhemmalle naishenkilölle, jonka nimi jää meille salaisuudeksi: ”Terveisiä Rufukselle, jonka Herra on valinnut, ja hänen äidilleen, joka on kuin äiti minullekin” (Room. 16:13).

Kuka oli tämä nainen, joka oli päässyt suorastaan suuren apostolin ”äidin” asemaan? Missä Paavali oli häneen tutustunut - hänhän ei ollut koskaan käynyt Roomassa, jonne terveiset lähetti? Itse asiassa Rufuksen äiti saattoi olla kotoisin Pohjois Afrikan Kyrenestä. On näet mahdollista, että hän oli Jeesuksen ristiä kantaneen Simon Kyreneläisen vaimo. Tästä miehestä tiedämme nimittäin niin paljon, että hän oli jonkun Rufuksen isä!

Näin kuvaa Markus evankeliumissaan Jeesuksen tuskien taivalta:

Jeesuksen ristiä kantamaan he pakottivat erään ohikulkijan, kyreneläisen Simonin, Aleksandroksen ja Rufuksen isän, joka oli tulossa kaupunkiin (Mark. 15:21).

Tuona kohtalokkaana päivänä Simon Kyreneläinen oli kulkemassa jalkaisin Jerusalemiin johtavaa tietä. Oliko hän vain tullut Kyrenestä käymään pääsiäisjuhlilla, vaiko muuttanut oikein asumaan isiensä maahan, sitä emme tiedä. Joka tapauksessa Simon ”sattui” kävelemään Golgatan ja Jerusalemin välistä tietä, kun roomalaiset sotilaat iskivät häneen silmänsä ja pakottivat hänet kantamaan Jeesuksen ristiä. Ilmeisesti Simon oli vahvan ja terveen näköinen mies.

Kukaan meistä ei halua kantaa ristiä vapaehtoisesti, ei omaansa, ja vielä vähemmän toisten. Mutta tuosta vastenmielisestä tehtävästä tulikin Simonin elämän tärkein työ. Se nimittäin vei hänet sille paikalle tämän matoisen maan pinnalla, missä Jumalan rakkaus syntistä kohtaan on tullut kaikkein selvimmin julki. Simon sai seurata vierestä, miten Vapahtaja naulittiin ristille, miten hän kärsi ja kuoli: epäitsekkäästi, toisia ajatellen, Jumalan sanassa kiinni riippuen.

Niiltä juhlilta Simon palasi järkyttyneenä kotiinsa ja kertoi vaimolleen, mitä oli nähnyt ja kuullut. Eikä vain vaimolleen, vaan myös pojilleen, joiden nimet Markus mainitsee evankeliumissaan. Miksi hän sen tekee? Ei mistään muusta syystä kuin siksi, että olettaa evankeliuminsa lukijoiden tuntevan heidät. ”Ai se Aleksandros ja se Rufus, jotka kuuluvat kristilliseen seurakuntaan!”

Nyt ymmärrämme, miksi Paavali kutsui Roomalaiskirjeessä Simonin poikaa mieheksi, ”jonka Herra on valinnut”. Rufus ei valinnut Jeesusta, vaan Jeesus valitsi hänet lähettämällä hänen isänsä Golgatan tielle juuri oikeaan aikaan. Samoin hän on valinnut sinutkin, ystäväni, sinä päivänä, kun sinut kannettiin kasteelle. Ja sinun ristilläsi, jota varmaan suuresti inhoat, on täsmälleen sama tehtävä kuin Simoninkin ristillä: sen on määrä viedä sinut katselemaan Jeesuksen rakkautta Golgatalle. Simonin perheen esimerkistä näemme, että yhden perheen jäsenen risti saattaa johtaa koko perhekunnan armonvälineiden yhteyteen.

Mutta palatkaamme vielä Rufuksen äitiin, jolle Paavali lähetti terveisensä Roomalaiskirjeen lopussa. Jossain matkan varrella nämä kaksi olivat tutustuneet toisiinsa. Ehkä Jerusalemissa, ehkä Antiokiassa, ehkä jossain muualla (Apt. 11:20). Vanhempi nainen oli kohdellut yksinäistä poikamies-apostolia kuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Sitä Paavali ei koskaan unohtanut.

Kristityt – jopa apostolikin - tarvitsevat hengellistä äitiä. Moni nuori ja keski-ikäinen ihminen olisi ikionnellinen, jos jollakulla vanhemmalla naisella olisi hänelle aikaa. Aikaa kuunnella puhelimessa, aikaa tavata silmästä silmään, aikaa rukoilla kaikkien niiden asioiden puolesta, jotka hänelle kerrotaan.

Paavalikaan ei olisi jaksanut täyttää tehtäväänsä Jumalan valtakunnassa, jollei hänellä olisi ollut tukijoinaan sellaisia naisia kuin Lyydia, Foibe ja Rufuksen äiti.

Isebel – alkukirkon harhaopettaja

Olemme jo puhuneet Isebelistä luvussa Jeesus ja naiset. Meidän on kuitenkin mainittava hänet vielä kerran, koska hän kuului alkukirkon naisten joukkoon. Muistamme, että Isebelin nimi mainittiin Jeesuksen kirjeessä Tyatiran seurakunnalle, ja se on kirjoitettu Ilmestyskirjaan. Isebel toimi profeettana tuossa seurakunnassa - juuri siinä kaupungissa, mistä purppuranmyyjä Lyydia oli kotoisin. Filipin seurakunnan synnystä oli Ilmestyskirjan kirjoitushetkellä vierähtänyt jo muutama vuosikymmen.

Ensin Tyatiran kristityt saivat Vapahtajalta kiitoksen sanan.

Tyatiran seurakunnan enkelille kirjoita: ”Näin sanoo Jumalan Poika (…): Minä tiedän sinun tekosi, sinun rakkautesi ja uskosi, palvelumielesi ja kestävyytesi. Viime aikoina olet tehnyt vielä enemmän kuin alussa teit (Ilm. 2:18-19).

Mutta näiden sanojen jälkeen seuraakin sitten kovasanainen moite: miksi Tyatirassa ei tukita väärin opettavan naisen suuta? Kuten olemme todenneet, saivat naiset profetoida alkukirkon jumalanpalveluksissa. Näyttää kuitenkin siltä kuin Isebel olisi nimittänyt itse itsensä profeetan virkaan. Kaiken lisäksi hänen seurakuntansa ei täyttänyt velvollisuuttaan ja arvostellut profetissaansa, vaan tämä sai puhua, mitä sylki suuhun toi. Isebelin opetus myötäili ympäröivän yhteiskunnan arvoja, ei Raamatun sanaa. Missä oli paimen, jonka olisi pitänyt valvoa seurakuntansa oppia?

Mutta sitä en sinussa hyväksy, että suvaitset tuota naista, tuota Isebeliä, joka sanoo itseään profeetaksi ja johtaa opetuksellaan minun palvelijoitani harhaan, harjoittamaan siveettömyyttä ja syömään epäjumalille uhrattua lihaa (ib. 20).

Isebel oli kovin vapaamielinen seksin ja epäjumalanpalveluksen suhteen. Kymmenestä käskystä hän ei piitannut. Ehkä nainen oli rakastunut naimisissa olevaan mieheen eikä voinut hänestä luopua. Miehestä tuli hänen rakastajansa. Oli miten oli, Isebel oli päätynyt opettamaan vapaata viettien tyydytystä myös seurakunnalleen. Jeesus luki hänelle kovan tuomion:

Olen antanut hänelle aikaa kääntyä, mutta hän ei halua luopua siveettömästä elämänmenostaan. Voi häntä! Minä suistan hänet sairasvuoteeseen ja kaikki hänen rakastajansa ankaraan ahdinkoon, elleivät he luovu hänen tavoistaan. Hänen lapsensa minä surmaan rutolla. Kaikki seurakunnat tulevat tietämään, kuka minä olen: minä tutkin sydämet ja ajatukset ja annan jokaiselle hänen tekojensa mukaan (ib. 21-23).

Siveettömyys tarkoittaa tässä paitsi löyhää sukupuolimoraalia myös väärää oppia. Lapset taas tarkoittavat ihmisiä, jotka olivat tuon opin omaksuneet. (Muistamme, että Hosean kirjassa uskottomuus Jumalalle ja uskottomuus aviopuolisolle rinnastettiin toisiinsa.) Väärä oppi leviää kristillisessä kirkossa vääjäämättä, jollei harhaopettajan suuta tukita. Jeesus nimittääkin Isebelin oppia Saatanan salaisuuksiin vihkiytymiseksi.

Mutta teille muille tyatiralaisille, jotka ette seuraa tuota oppia ettekä ole vihkiytyneet Saatanan salaisuuksiin, niin kuin sanonta kuuluu, teille minä sanon: Mitään uutta taakkaa en pane teidän kannettavaksenne. Pitäkää kiinni siitä, mitä teillä on, kunnes minä tulen (ib. 24-25).

Alkukirkossa oli vain syntisiä naisia. Toiset heistä olivat tehneet parannuksen ja kantoivat joka päivä syntejään Jeesuksen ristin juurelle. Toiset eivät tahtoneet sitä tehdä. Edelliset kantoivat hedelmää Jumalan valtakunnalle, jälkimmäiset hajottivat sitä. Huomaamme, ettei pelkkä seurakunnan jäsenyys välttämättä taannut kenellekään taivaspaikkaa.

Mitä Iisebelin esimerkki meille opettaa? Entä meidän kirkollemme ja sen julistajille, olkootpa he sitten miehiä tai naisia?

(Kirjeiden ajoitukset kirjasta: Carson, Moo, Morris: An Introduction to the New Testament.)