☰

Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.




Lapsuudenmuistoja 1: Ensimmäinen kirjani (20.4.2018)

Monta vuotta sitten sain päähäni ryhtyä kokoamaan lapsuudenmuistoja tietokoneen kovalevylle. Uskaltaudun nyt julkaisemaan niistä kymmenen muiston sikermän Viikon juttuina. 50-luvun puolivälin Ylä-Savo oli kuin toisesta maailmasta nykyiseen verrattuna. Sodan loppumisesta oli kulunut alle 10 vuotta. Kolmasosa kylämme asukkaista oli evakkoja, minun isäni muiden muassa. Kaikki olivat köyhiä nykyiseen elintasoon verrattuna.

Vanhempani menivät naimisiin ollessaan 19-vuotiaita. Karjalaispoika siinä nai savolaistytön. Minulla ja vanhemmillani on siis vain 20 vuoden ikäero. Neljä ensimmäistä lasta meille syntyi vuoden välein. Kolme karjalaisveljestä asui isossa, harmaassa hirsitalossa nimeltä Koivula. Heillä oli kaikilla lapsia, joten meitä oli parhaimmillaan 13 serkusta saman katon alla, tosin eri huoneistoissa.

Maire-serkun kanssa olemme samanikäisiä. Laskimme hartaasti, montako vuotta pitää vielä odottaa, ennen kuin pääsee kouluun. Viisivuotiaana sanoimme: enää kaksi vuotta. Minä olisin ollut täysin koulukypsä jo siinä vaiheessa.

En muista aikaa, jolloin en olisi osannut lukea. Aikuisetkaan eivät muista, että olisivat minulle tämän jalon taidon opettaneet. Luultavasti olen oppinut sen Aarno-serkkuni siivellä; hän on minua kolme vuotta vanhempi ja asui kouluaikanaan osittain yhteisessä Mummolassamme puolen kilometrin päässä meiltä.

Lastenkirjoja ei meillä ollut ainoatakaan kappaletta. Muistan, miten me vuotta nuoremman siskoni Kaijan kanssa odotimme postin tuloa Mummolan maitolaiturilla. Emme suinkaan odottaneet Aku Ankkaa – sitä emme tienneet olevan olemassakaan – vaan Iisalmen Sanomia. Lehti sisälsi näet yhden ainoan sarjakuvan: Fantomin. Sitä me joka päivä odotimme. Kaija ei osannut lukea, minä luin kuvatekstit hänelle ääneen.

Erään kerran isä tuli kaupungista minulle tarkoitettu lastenkirja mukanaan. (Muut lapset eivät olleet vielä lukutaitoisia silloin.) Se oli minun ensimmäinen ikioma kirjani, ja miten suuresti minä sitä rakastinkaan. Kirja kertoi kissanpennusta, joka jostain syystä joutui hiiriperheen kasvatettavaksi ja luuli itsekin olevansa hiiri. Kissan nimi oli Kisu.

En muista, miten tuo tarina päättyi. Eiköhän siinä lie käynyt niin, että Kisu palasi omiensa pariin, mutta vailla rasistisia ennakkoluuloja hiiriä kohtaan. Kirjan sanoma oli rauha ja rakkaus kaikkien luotujen kesken.

Isä sanoi, että saan heti uuden kirjan, kun opettelen ensimmäisen ulkoa. Muistan aivan selvästi, mitä tästä asiasta ajattelin: Olisi maailman helpoin juttu opetella moinen eepos ulkoa sanasta sanaan. Siihen ei menisi monta päivää, yksi riittäisi. Mutta miten minä voisin aiheuttaa isälle ja äidille sellaisen kauhean rahanmenon, että ostattaisin heillä toisen kirjan heti ensimmäisen perään. Ei, sitä minä en ikinä voisi tehdä!!!

Ja niin minä hillitsin itseni enkä päntännyt päähäni Kisun tarinaa. Vaikka kyllä minä tuon kirjan varmaan muistin ulkoa joka tapauksessa, niin monesti kuin minä sen läpi luin. Vähitellen pikkusiskot repivät, piirtelivät ja purivat kirjani pilalle. Mutta vieläkin minulla on vanhan päiväkirjan välissä tallessa kuva pienestä kissanpennusta, joka nukkuu kerälle kääriytyneenä yhdessä hiirenpoikasten kanssa. Ja seuraava kirja, jonka omakseni sain, olikin sitten koulun Aapinen.


Edelliset