Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.




Lapsuudenmuistoja 6: Taavetti-ukki (29.5.2018)

Taavetti-ukin syntymäpäivät pidettiin kevättalvella 1954 – hän täytti 80 vuotta. Mummola oli täynnä vieraita. Minä en ollut ihan viittä vielä täyttänyt, mutta minua pyydettiin esittämään päivänsankarille laulu. Seisoin etukammarin ovella ja lauloin rakkaalle ukilleni:

Täällä Pohjantähden alla/ on nyt kotomaamme,
mutta tähtein tuolla puolen/ toisen kodon saamme.

Täällä on kuin kukkasella/ aika lyhyt meillä.
Siellä ilo loppumaton/ niinkuin enkeleillä.

Täällä sydän huokailee/ ja itku silmän täyttää.
Siellä sydän iloitsee/ ja silmä riemun näyttää.

Sinne toivon siivillä/ jo sydän pieni lennä.
Siellä kun on kotomaani/ sinne tahdon mennä.

Muistan sen tunnelman, minkä vallassa aikuiset lauluani kuuntelivat – liikutuksen tunteen. En ymmärtänyt itse, mitä lauloin. Nyt ymmärrän. Nyt voin ajatella, että minäkin, pikku tyttö, sain olla yhden kerran julistamassa ukilleni iankaikkisen elämän sanomaa.

Vähän syntymäpäiviensä jälkeen ukki sairastui. Päästä katkesi verisuoni. Sen jälkeen me siskoni Kaijan kanssa jouduimme toisinaan näkemään perin oudon ukin: hän "oli sekaisin" ja "horisi", sanoivat aikuiset. Kerran ukki istui etukammarin lattialla ja leikkasi puukolla varpaankynsiään.

Omat lapset pitivät ukkia ankarana, mutta meille lapsenlapsille hän oli lempeä. Ainoa asia, mistä saimme huutia, oli se jos huusimme ja melusimme ruokalevon aikana. Ruokalepo oli pyhä hetki. Tuntui kuin maapallokin olisi hidastanut vauhtiaan, kun Mummolassa nukuttiin.

Sinä syksynä äiti itki joskus tultuaan Mummolasta. En olisi tiennyt, että äiti itki isäänsä, jolleivät aikuiset olisi sitä sanoneet. Minä en kerta kaikkiaan tajunnut, miksi ukkia piti itkeä. En ymmärtänyt kuoleman lopullisuutta.

Ukin kuolema tapahtui tällä tavalla: Oli aamu. "Akat" olivat navetassa aamulypsyllä. Mummunkammarissa istui ukki sängyssään tyynyjen varassa. Hänen oli vaikea hengittää. Hänen nuorin poikansa, minun enoni Kalevi, oli silloin armeijasta lomalla ja istui isänsä luona. Kaijakin sattui olemaan paikalla – hän se minulle tämän jutun sitten moneen kertaan kertoikin. Yhtäkkiä Kalevi sanoi hädissään: "Isä, isä!" Sitten ukki kuoli. Kummitäti ja mummu tulivat navetasta ja veisasivat ukin ruumiin ääressä virsiä.

Rukoilen hartaasti, Ah kuule pyyntöni,
Sä ole kuollessani, Oi Jeesus turvanani.
Kun pois mä täältä lähden,
Suo voitto kuolos tähden.

Ja niin ukki pääsi oikeaan kotiinsa, josta olin hänelle laulanut yhdeksän kuukautta aikaisemmin.

Ensimmäinen kuollut ihminen, jonka minä olen nähnyt, oli ukkini, kun hän makasi Mummolan vaateaitan pöydällä. Kosketin häntä kädelläni, viisivuotiaan pienellä kädellä, enkä koskaan unohda, miten kylmä hänen otsansa oli talven pakkasessa. Mummu oli mukana, hän ei näyttänyt olevan millänsäkään.

Hautajaiset muistan kuin eilisen päivän. Muistan millaiset valkoiset pitsipuserot ja mustat hameet meillä Kaijan kanssa oli, ei ostetut, vaan naapurin Bertalla teetetyt. Hanna-tätimme sitoi meille vielä kaiken komeuden kukkuraksi rusetit päähän. Tällaista hienoutta emme olleet ennen nähneetkään. Nauha loppui kesken, joten puolitoistavuotiaalle Mallalle piti hakea lahjan ympärille kierrettävää nauhaa kyläkaupasta, joka sijaitsi siihen aikaan Koivulan aitassa.

Muistan hautajaisten laittajan, Ulla-emännän, ja hänen lusikkaleipänsä. Muistan Mummolan suuren tuvan väkeä täynnä. Mutta siunaustilaisuutta ja hautaa en muista. Ehkä en niihin osallistunutkaan.

En ymmärtänyt kuoleman lopullisuutta, mutta kevättalvella aloin vähitellen häntä kaivata. Kerran menin Mummolan salin pyöreän uunin taa itkemään ikävääni jumalanpalveluksen jälkeen. Ehkä ukki ja jumalanpalvelus kuuluivatkin jollakin tavalla yhteen.


Edelliset