Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.


Ristintien poskesta: 1. Simon Pietari (9.3.2015)

Silloin Pietari alkoi sadatella ja vannoi: "Minä en tunne sitä miestä." (Matt. 26:74). Pietaria ei kidutettu, kun hän kielsi Herransa. Jonkun palvelijan ja portinvartijatytön edessä hän vain yksinkertaisesti kiisti tuntevansa "sitä miestä". Ei puhettakaan, että hän olisi uskaltanut tunnustaa olevansa Jeesuksen opetuslapsi ja puolustaa tätä vääriä syytöksiä vastaan.

Pietarin kieltäessä kolmatta kertaa tapahtui kaksi asiaa samanaikaisesti: kukko kiekui, ja Jeesus käänsi päänsä ylimmäisen papin talossa. Ikkuna-aukon läpi hän katsoi suoraan opetuslapsensa silmiin. Simon hätkähti, niin, suorastaan kivettyi. Juuri näin Jeesus oli ennustanut käyvän! Simon ei ollut itse tajunnut olevansa kieltämässä Herraansa, tämän opetuksia, rakkautta, jumaluutta - sanalla sanoen koko vakaumustaan. Sitten olikin jo liian myöhäistä; sanat olivat lipsahtaneet hänen suustaan - ja Jeesus oli ne kuullut!

Kuin salaman leimahtaessa Pietari tajusi, miltä hänen sanansa olivat Jeesuksen korvissa kuulostaneet. Rabbia oltiin tuomitsemassa, mahdollisesti jopa kuolemaan, eikä hänen vierellään seissyt yhtään ainoaa ihmistä häntä puolustamassa. Pietarinhan olisi pitänyt olla talon sisäpuolella huutamassa kaikille noille väärille tuomareille, ettei hänen rabbinsa ollut koskaan tehnyt mitään pahaa. Hän jos kukaan sen tiesi, olihan hän seurannut Opettajaansa yötä päivää kolme vuotta.

Ja sen sijaan hän oli kieltänyt Jeesuksen. Kieltänyt rakkauden, jota oli saanut osakseen kolmen vuoden ajan. Kieltänyt kaiken, mikä hänelle oli pyhää. Jeesuksen silmät viipyivät salaman lyömän opetuslapsen silmissä kiitävän hetken verran. Ihmeekseen Pietari näki, etteivät ne olleetkaan täynnä halveksuntaa, vaan rakkautta. Yhtäkkiä hänen mieleensä tulivat Opettajan sanat: "Minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi." Jeesus oli siis tiennyt koko ajan, miten hänelle, Pietarille, kävisi. Silti hän oli suostunut kutsumaan häntä ystäväkseen (Joh.15:15).

Sillä hetkellä tapahtui karaistuneen kalastajan sydämessä täydellinen romahdus. Tuskin mies oli selvinnyt ylipapin pihalta kujan pimeyteen, kun hän jo purskahti itkuun. Iso mies itki kuin lapsi, eikä siitä itkusta tahtonut tulla loppua sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan.

Hätäjäljin Pietari löysi tien takaisin kortteeriinsa. Koko perjantaipäivän hän makasi jossain pimeässä nurkassa itkemässä. Tunnelma oli aavemainen, sillä puolenpäivän aikaan tuli pimeää kuin yöllä, ja sitten järisi maa. Joitakin uutisia tihkui kaupungilta Simonin korviin - että ne olivat todellakin tuominneet Herran valtionpetoksesta ja jumalanpilkasta kuolemaan.

Hetki hetkeltä Pietari kuvitteli mielessään Jeesuksen kärsimystietä. Siellä tämä nyt riippui ristinpuulla, ruoskittuna, alastomana, kaikkien hylkäämänä. Juuri sillä paikalla, missä hänen, vakaumuksensa kieltäjän, olisi pitänyt riippua. Nyt oli Pietarille nimittäin selvinnyt lopullisesti, millainen mies hän oikeastaan oli. Oikea pelkurien pelkuri, joka ei olisi ansainnut miehen nimeä ollenkaan.

Simonin ajatukset kiersivät samaa rataa. Hän oli ollut opetuslapsijoukon nokkamies ja nauttinut asemastaan; olisihan hänen siis pitänyt näyttää tässä tilanteessa muille esimerkkiä. Mitä se olisikaan merkinnyt Jeesukselle, jos hänellä olisi ollut yksikin uskollinen ystävä rinnallaan hamaan katkeraan loppuun saakka - sellainen ystävä, joka olisi ollut valmis kuolemaan yhdessä hänen kanssaan!

Ja sitten Pietarin mieleen nousivat taas Jeesuksen sanat: sinä olet minut kieltävä. Opettaja oli tuntenut hänet paremmin kuin hän itse oli tuntenut itsensä. Ja miten Jeesus olikaan katsonut häntä ylipapin palatsin ikkunasta! Muisto Jeesuksen silmissä loistavasta rakkaudesta pelasti Pietarin itsemurhalta. Jeesus oli luvannut rukoilla, ettei hänen uskonsa raukeaisi tyhjiin. Ehkä hän jatkoi rukoustaan parhaillaankin, ristillä riippuessaan…?

Tällä tavalla tehtiin epävakaisesta sangviinikosta kirkon johtajaa ja veljien vahvistajaa.

(Mukaellen kirjasta Sankareita ja pelkureita)


Edelliset