Viikon juttu

Oivalluksia ja sattumuksia Mailiksen elämän varrelta.


Kuka puolustaisi niitä, jotka on syyttä leimattu luonnehäiriöisiksi? (19.2.2015)

Japanissa ollessani luin päivälehdestä artikkelin, jonka kirjoittaja (psykologi) katui sinisilmäisyyttään ns. luonnehäiriö-buumin suhteen. Hän myönsi menneensä buumiin mukaan ja leimanneensa sellaisia ihmisiä luonnehäiriöisiksi, jotka eivät tosiasiassa sitä olleetkaan. Nyt maailmalla kuulemma ajatellaan, että monellakin normaalin rajoihin mahtuvalla ihmisellä voi olla joitakin luonnehäiriön kaltaisia piirteitä. Tuota juttua lukiessani muistui mieleeni muutama kysymys, jotka lähetin kymmenisen vuotta sitten Perusta-lehteen. Tässä ne tulevat:

Kysymys no.1: Kuka saa tehdä diagnoosin? Luonnehäiriö-buumi on paisunut valtaviin mittasuhteisiin. Vaikka väärä käyttö ei kumoakaan oikeaa käyttöä, niin eikö siitä kuitenkin pitäisi varoittaa suurta yleisöä? "Ei kai vain se ja sekin liene luonnehäiriöinen/ psykopaatti?" - tällaista lausetta kuulee tavan takaa. Kuka tahansa "maallikko" katsoo nykyään olevansa pätevä langettamaan lähimmäisestään tämän vakavan diagnoosin, vaikka olisi muuten aivan tietämätön psykiatriasta ja psykologiasta. Useinhan diagnoosille on olemassa suoranainen tilauskin, kuten esimerkiksi aviokriisi tms. Joka saa itsensä ja ympäristönsä uskomaan, että puoliso on luonnehäiriöinen, sille eron ottaminen on paljon helpompaa kuin se muuten olisi ollut.

Kysymys no 2: Montako tuntomerkkiä tarvitaan? Kirja Naamiona terve mieli luettelee noin 50 tuntomerkkiä, joiden avulla luonnehäiriöisen voi tunnistaa. Ongelma on vain se, etteivät nuo tuntomerkit sovi sellaisinaan kehenkään yksityiseen ihmiseen. Toisaalta maailmasta ei löytyne ainoatakaan ihmisolentoa, johon ei voitaisi soveltaa muutamaa kirjan tuntomerkeistä. (Tavalliseen sangviinikkoon niistä sopii huomattavan monikin!) "Luonnehäiriöinen vaikuttaa normaalilta, pukeutuu hyvin, suuntautuu ulospäin, on älykäs, kontaktikykyinen, loistava sanankäyttäjä, jämerä johtaja. Hänellä on pohjaton tunnustuksen saamisen tarve, hän on kateellinen, lapsellinen, itsekeskeinen, turvautuu projektioon". Montako tällaista ei-luonnehäiriöistä maailmasta löytyy? Mielestäni on olemassa suuri vaara, että ei-luonnehäiriöisiä ihmisiä leimataan hätiköidysti luonnehäiriöisiksi Naamiona terve mieli -kirjaa sieltä täältä siteeraamalla.

Kysymys no 3: Onko luonnehäiriö todella parantumaton? Asian tekee hyvin vakavaksi se, että kirjassa väitetään luonnehäiriön olevan parantumaton. Joka siis saa tämän leiman otsaansa, se saa saman elinkautisen tuomion kuin spitaaliset ennen vanhaan: sinä olet saastainen ja tulet aina pysymään saastaisena. Ainoa tapa suhtautua sinuun, on lähteä pakoon. Eikä puolustautumisen mahdollisuutta ole, ei instanssia mihin valittaa väärästä diagnoosista. Voimmeko me todella Raamattu kädessämme väittää, että tilanne on yhden ihmisryhmän kohdalla näin toivoton? Muutama elävässä elämässä nähty esimerkkitapaus ja Matilda Wreden elämänkerta saavat minut vahvasti epäilemään tätä väitettä.

Kysymys no 4: Uhrimentaliteettiako? Eikö luonnehäiriöön kohdistuvan mielenkiinnon takaa olekin löydettävissä se raadollinen tosiasia, että toisen leimaaminen "epäihmiseksi" päästää meidät itsemme eräässä mielessä vastuusta vapaiksi? Meidän ei tarvitse nähdä omia syntejämme, riittää kun näemme toisen synnit. Elämämme ongelmat eivät olekaan meidän omalla vastuullamme; ne ovat tuon hirveän ihmisen syytä.

(Kysymykset esitetty Perustan päätoimittajalle vuonna 2002)


Edelliset